ON OLEMASSA tietynlainen hiljaisuus, joka syntyy silloin kun moottorisaha sammuu. Hetki sitten metsässä oli pärinää, lastujen lentoa ja puun kaatamisen jännitystä. Sitten yhtäkkiä: pelkkä metsä. Tuuli latvoissa, käpytikan koputus ja tuoreen puun tuoksu, joka on ihanan makea. Siitä alkaa klapien teko – ei pinoista, ei kirveestä, vaan siitä hetkestä, kun puu on kaatunut.
Moni ajattelee klapeja lopputuloksena: pino siististi liiterissä. Mutta olen huomannut, että todellisuudessa klapit ovat prosessi. Ja prosessi on yllättävän filosofinen.
Omaan leivinuuniin tehtävä klapi ei ole mikä tahansa puu. Se on puu, joka kaadetaan tänään, jotta ensi talvena talossa olisi lämpöä ja leivässä kunnon kuori. Siinä on jotain lohdullisen hidasta. Kun kaataa koivun, voi miettiä jo mitä valmistan leivinuunissa ensi talvena: ruisleipää, pannukakkua ja tietysti karjalanpaistia.
Kun runko on maassa, alkaa työ, jossa minua ei tarvita. Työ, jossa mies ja moottorisaha löytävät oman rytminsä. Pöllit mitataan silmällä. Leivinuunipuun ei tarvitse olla sentilleen. Riittää, että klapi mahtuu pesään ja jättää ilman kiertämään.
Moottorisahan ääni muuttuu tässä vaiheessa tasaisemmaksi. En enää jännitä puun kaatumista vaan katselen puolisoni rauhallista toistoa: saha, askel, saha, askel. Pöllit kasaantuvat kuin huomaamatta kirvestä odottamaan.
Sitten tulee se vaihe, jossa minäkin pääsen työn makuun: kirves. Halkominen on ihanaa keskustelua puun kanssa. Jokainen pölli kertoo, mistä kohtaa sitä kannattaa lyödä. Oksankohta voi aiheuttaa suurtakin turhautumista ja puun syyt ohjaavat halkeamista. Paras isku ei ole voimakkain, vaan tarkin.
On vaikea olla vihainen, kun halkoo puita. Vaikka olisin kuinka huonolla tuulella saapuessani puusouviin, palaan sieltä rauhallisena. Jokainen halkaisu tuo palan mielenrauhaa. Lopulta jäljelle jää vain hengitys ja puun tuoksu. Ja kasa klapeja, joka kasvaa yllättävän nopeasti.
Jos klapien teko olisi kirja, pinoaminen olisi viimeinen luku ennen epilogia. Tässä vaiheessa työ muuttuu taas hitaaksi. Klapit ladotaan liiteriin ilmavasti, rakoja jättäen. Suora pino on kaunis silmälle joka kerta kun astun liiteriin.
Kesällä pino näyttää vain puulta. Syksyllä ilmojen kylmetessä se alkaa tuntua polttoaineelta. Talvella se muuttuu pirttiin leviäväksi lämmöksi ja kuivuviksi rukkasiksi uunin suulla.
Talvipakkasella klapin matka päättyy hiljaisesti. Ei ole enää moottorisahaa eikä kirvestä. On vain tulitikku, tuohen ritinä ja se ihana ääni, kun kuiva puu palaa humisten.
Se on yllättävän palkitseva hetki. Eikä pelkästään siksi, että säästit rahaa sähkössä tai öljyssä. Vaan siksi, että tiedät tarkalleen, mistä tämä lämpö tuli. Muistat sen päivän metsässä, sen hetken, kun puu kaatui, muuttui pölleiksi ja kirveellä polttopuiksi.
Klapien tekeminen onkin harvinaista nykyelämässä: työ, jonka alku ja loppu ovat selvästi nähtävissä. Metsästä uuniin ja puusta lämmöksi.
Ja ehkä juuri siksi oman leivinuunin lämpö tuntuu erilaiselta. Se ei ole vain lämpöä. Se on kulttuuriperintöä.
Eeva Markkanen
