ON OLEMASSA hetki suomalaisessa vuodenkierrossa, joka yleensä menee ohi ihan huomaamatta. Sen näkee ensin siinä, miten valo alkaa palata maisemaan.
Aamukahvilla istuessa valo osuu ikkunaan kulmassa, jota ei ole näkynyt sitten viime kevään. Enää ei tarvitse lähteä töihin ihan pilkkopimeässä ja palata yhtä hämärään pihaan kuin mistä aamulla lähtikin. Talven selkä on taittunut eli olemme ohittaneet suomalaisen pitkän talven keskikohdan.
Vanhassa suomalaisessa kansanperinteessä karhu kääntää kylkeään Heikin päivänä 19.1. tai toisissa lähteissä Paavalin päivänä 25. tammikuuta. Oli totuus kumpi hyvänsä, niin todettakoon, että olemme jo turvallisesti kevään puolella. Heikin päivään mennessä pitäisi olla käytettynä vasta puolet polttopuuvarastosta ja puolet eläinten heinistäkin pitäisi olla jäljellä, jotta selviää talven yli. Löytyipä Kustaa Vilkunan ”Vuotuinen ajantieto” -kirjasta sellainenkin näppärä tieto, että Paavalin päivään mennessä on satanut puolet talven lumista.
Onneksi nykyään saa tarvittaessa tilattua lisäystä sekä klapikasaan että hevosten heinävarastoon. Paavon päivän hernerokka jäi tekemättä, mutta lupaan korjata asian viimeistään laskiaisena.
Molemmista talven käännekohdan päivistä voi ennustaa myös tulevaa kesää ja satovuotta. Heikin päivänä oli lauhaa, joka vanhan kansan mukaan ennustaa hyvää viljavuotta ja poutaista kesää. Jos taas Paavalin päivänä pakkanen paukkuu, niin kesä on kaunis ja satokin onnistuu. Kyseisenä päivänä oli reilusti pakkasta, joten jos uskomme perinteisiä ennusmerkkejä niin saamme hyvän kesän ja pellotkin kantavat hyvin satoa.
Suomen talvi on pitkä ja pimeä, ja varmasti juuri sen takia on tarvittu näitä ”merkkipäiviä” jotka tuovat toivon kevään lähestymisestä. Ja vaikka itse nautin juuri näistä alkutalven kauniista aurinkoisista pakkaspäivistä, kun ei tarvitse tehdä muuta kuin laittaa tulet uuneihin ja lukea hyvää kirjaa, niin odotan kovasti jo kevättä. Kun pakkanen hellittää ja alkaa kuulua ihania veden ääniä. Räystäät tippuvat ja purot aloittavat taas solinan. En malta odottaa, että näen, kuinka moni viime syksynä istuttamistani kukkasipuleista on selvinnyt tai ovatko parsan juurakot kasvaneet jo niin tukeviksi, että saisimme ensimmäiset pienet maistiaiset.
Matka on tärkein, ei päämäärä, joten nautitaan siitä, kun talvi joutuu tänäkin keväänä väistymään, askel kerrallaan.
Eeva Markkanen
