VIIME HEINÄKUUSSA astuin yksin Helsinki-Vantaan lentokentän porteista, aloittaen matkani kohti vaihtovuottani Uudessa-Seelannissa. Vasta lähtöportilla odotellessani tajusin, että näkisin perheeni ja ystäväni seuraavan kerran vasta kymmenen kuukauden kuluttua.
Lentokoneessa istuessani mielessäni pyöri monenlaisia ajatuksia: Mitä jos eksyn? Mitä jos en saakaan kavereita? Oliko tämä sittenkin virhe?
Vaihtovuoteni alkoi kahden päivän maahantuloleirillä Aucklandissa, jolle osallistui vaihto-oppilaita Suomen lisäksi muun muassa Saksasta, Italiasta ja Ranskasta. Leirin ohjelmaan kuului tutustumista vaihto-oppilasohjelman sääntöihin, kaupunkiin sekä paikalliseen elämänmenoon. Valitettavasti vietin suurimman osan ajasta sängyn pohjalla ruokamyrkytyksen seurauksena.
Olon hieman helpotuttua pääsin kuitenkin lopulta tutustumaan tunnettuun Sky Toweriin, joka oli leirin ehdoton kohokohta. Leirin jälkeen edessä oli kenties koko vuoden jännittävin hetki, lento Eteläsaarelle isäntäperheen luo. Christchurchin lentokentälle astuessani jännitys iski toden teolla. Isäntäperheeni otti minut kuitenkin avosylin vastaan yhdessä koulun vaihto-oppilasvastaavan kanssa.
Ensimmäinen viikko kului uuteen perheeseen ja kaupunkiin tutustuessa. Kävimme tutustumassa uuteen kouluuni yhdessä host-isäni kanssa ja hoidimme käytännön asioita aina pankkitunnuksista koulupuvun hankintaan.
Vaihtoon lähtiessäni en kokenut englannin kielen taitoni olevan erittäin hyvä ja ensimmäisen viikon ajan tuntui siltä kuin olisin unohtanut kokonaan, kuinka puhua englantia. Ymmärsin kyllä, mitä minulle sanottiin, mutta vastaaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Ajan myötä rohkaistuin kuitenkin puhumaan enemmän, ja nyt huomaan englantini kehittyneen huimasti.
Ensimmäisen viikon ajan tuntui siltä kuin olisin unohtanut kokonaan, kuinka puhua englantia.
KÄYN PAIKALLISTA Avonside Girls’ High Schoolia, jossa opiskelee yli tuhat tyttöä, sekä noin 60 vaihto-oppilasta. Olen kouluni ensimmäinen suomalainen vaihto-oppilas, mikä onkin herättänyt kiinnostusta niin oppilaiden kuin opettajienkin keskuudessa. Suurin osa koulun vaihto-oppilaista tulee Japanista ja Saksasta, mutta joukossa on myös opiskelijoita esimerkiksi Thaimaasta ja Koreasta. Viime lukukauden aikana ryhmäämme liittyi myös ruotsalainen vaihto-oppilas, jonka kanssa olikin mielenkiintoista vertailla Uuden-Seelannin ja Pohjoismaiden koulujärjestelmiä.
Uuden-Seelannin lukio vastaa mielestäni enemmän suomalaista yläkoulua kuin lukiota. Esimerkiksi oppilaiden käytös ja opeteltavat aiheet muistuttavat paljon yläkoulua. High Schooliin kuuluu vuosiluokat 9-13, ja opiskelu aloitetaan yleensä 14-vuotiaana. Saavuttuani tänne aloitin luokalla 12 ja kesäloman loputtua helmikuussa siirryn luokalle 13.
Luokalla 12 opiskelin matematiikkaa, kemiaa, biologiaa, musiikkia, englantia sekä kotitaloutta vastaavaa Food Technology -ainetta. Lisäksi tarjolla olisi ollut kursseja aina draamasta ja mediasta lastenhoitoon ja kasvatukseen. Luokalle 13 pyrin valitsemaan itselleni uusia ja erilaisia oppiaineita, kuten rahankäyttöä ja sijoittamista käsittelevän kurssin, sekä antiikin Kreikkaan ja Roomaan keskittyvän klassisen kurssin.
Koulupäivät kestävät yleensä noin kuusi tuntia ja sisältävät kaksi taukoa: aamun niin sanotun morning tean ja lounastauon. Lounaan voi ostaa koulun kahvilasta tai tuoda mukanaan kotoa. Kahvilan valikoima on yllättävän monipuolinen ja sieltä löytyy esimerkiksi sushia, salaatteja, ranskalaisia sekä erilaisia leivoksia.
Opettajia täällä kutsutaan etuliitteillä Mr. ja Mrs. sekä sukunimellä, mihin totuttelu vaati kyllä oman aikansa, eikä kaikkien opettajien sukunimet muistu vieläkään mieleen.
Koulussamme vaihto-oppilaille järjestetään myös omaa ohjelmaa kouluajan ulkopuolella. Olemme viettäneet esimerkiksi pitsa- ja elokuvailtoja sekä osallistuneet erilaisiin hyväntekeväisyystapahtumiin. Lisäksi olemme tehneet retkiä Tekapo-järvelle, Punakaikin kylään saaren länsirannikolle sekä maan pääkaupunkiin Wellingtoniin. Matkustaminen ja kokemusten jakaminen vaihtarikavereiden kanssa onkin ollut ikimuistoista.
Olen kuitenkin nauttinut uusista ruokaelämyksistä sekä löytänyt uusia lempiruokia.
ISÄNTÄPERHEESEENI KUULUVAT host-äiti ja host-isä ja asumme Eteläsaaren suurimmassa kaupungissa Christchurchissa. Yhteiselo perheen kanssa on sujunut mutkattomasti heti alusta lähtien ja minut on otettu osaksi perhettä. Totuttelu ison kaupungin hälinään vei oman aikansa, mutta nyt kaupunki alkaa tuntua jo kodilta.
Myös isäntäperheeni kanssa olemme tehneet retkiä eri puolille maata. Koulun kevätlomalla kävimme host-isäni kanssa tutustumassa Queenstowniin ja Wanakaan, mikä oli kyllä mahtava kokemus. Syömme paljon aasialaista ruokaa ja alussa totuttelu mausteiseen ja vieraaseen ruokaan vaati hieman totuttelua. Olen kuitenkin nauttinut uusista ruokaelämyksistä sekä löytänyt uusia lempiruokia.
Kiwit rakastavat suolaisia piirakoita ja ne kuuluvat olennaisena osana myös meidän perheemme ruokailuun. Alussa pihvi- tai kanatäytteiset piirakat eivät houkutelleet, mutta nyt ymmärrän, miksi ne ovat täällä niin suosittuja, ovathan ne kertakaikkisen hyviä.
Yksi vaihtovuoteni kohokohdista on ehdottomasti ainutlaatuinen luonto. Saman päivän aikana on mahdollista lasketella vuoristossa ja surffata rannalla. Vuoristo on täällä kaikkialla lähellä, eikä rannallekaan ole koskaan pitkä matka.
Kevään aikana osallistuimme surffauskurssille yhdessä muiden vaihto-oppilaiden kanssa. Välillä satoi lunta, välillä aurinko paistoi paahteisesti pilvettömältä taivaalta. Erityisesti mieleen jäi hetki, kun ensimmäistä kertaa onnistuin seisomaan laudalla. Ehdin jo iloita, että nyt tämä onnistuu, kunnes sekunnin kuluttua lensin vatsalleni takaisin veteen. Vaikka mestareita meistä ei surffauksessa tullutkaan, jokainen kerta oli täynnä naurua ja uusia kokemuksia.
Tähän mennessä vuosi on ollut mahtava ja ainutlaatuinen kokemus, joka on opettanut itsenäisyyttä, rohkeutta ja luottamusta omaan pärjäämiseen. Uusi kulttuuri ja englanninkielinen ympäristö ovat antaneet sopivan haasteen jokaiselle päivälle. Alun huolenaiheet ovat siis osoittautuneet täysin turhiksi ja olenkin saanut ihania uusia ystäviä ja pärjännyt oikein hyvin. Koti-ikäväkään ei ole pahemmin ehtinyt iskeä, sillä uutta nähtävää ja koettavaa on ollut paljon.
Seuraavaksi edessä on matka Balille yhdessä isäntäperheen kanssa ja sen jälkeen vielä paluu kouluun ennen kotiutumista. Vaikka paluu Suomeen jo lähestyy, tästä vuodesta saadut kokemukset kulkevat varmasti mukanani vielä pitkään.
Emilia Pohjoisvirta
(teksti & kuvat)
