TALVIOLYMPIALAISTEN JA hiihtolomakauden vuoksi talviliikunta on ollut keskustelun aiheena monissa kahvipöydissä. Tuo keskustelu on minulle kaksipiippuinen: olen todella innokas penkkiurheilija, mutta lähden enää aniharvoin hiihtoladulle tai luistelemaan.
Kerroin juuri eräälle tuttavalle, miten lapsuudessa hiihtokilpailut olivat yksi talven kohokohdistani. Oli koulun, oman ja muiden sivukylien kisat, ja kaikkiin oli päästävä. Kotitilan lähimetsiin ja pelloille taas vedettiin hiihtoladut heti kun oli lunta, ja kävimme koulun jälkeen ja viikonloppuisin usein hiihtämässä. Kotirannassa luistelimme porukalla.
Tuttavalla oli kerrottavanaan hieman toisenlainen tarina. Hänelle muistot hiihtokilpailuista ja liikuntatuntien hiihtoretkistä aiheuttivat lähinnä vilunväristyksiä.
Tätä nykyä hän on meistä kovempi talviliikkuja, jolle jään ehdottomasti kakkoseksi.
Jäin pohtimaan, miksi intoni hiihtämiseen on hiipunut. Tykkään liikkua, minulla on kaikki välineet, ja pääsisin ladulle kätevästi. Silti hiihto kuuluu arkeeni vain tv-ruudulla.
Lopulta vastaus tuntui ilmiselvältä: en minä lapsena ja nuorenakaan ollut niin innostunut talviliikunnasta vaan siitä, mitä sen ympärille rakentui. Koulupäivän jälkeen hiihtoladulla vaihdettiin päivän kuulumiset, omalle kotijäälle kutsuttiin naapurit lätkäturnaukseen, ja koulun hiihtoretkillä keräännyttiin laavulle paistamaan makkaraa ja kihertämään toistemme jutuille.
Ihan erityisellä lämmöllä muistelen liikunnanopettajamme Paavon tietovisoja nuotion ympärillä. Kerran hän ehti vain aloittaa: ”Mikä SM-liigajoukkue…”, kun luokkakaverini jo hihkaisi: ”Saipa!” ja voitti limsapullon. Olin tuosta suorituksesta paljon hiihtomatkaamme vaikuttuneempi.
Hiihtokisoissakin palkintolusikoita tärkeämpää oli perheen kanssa juotu kaakao.
Ajatus yksin sivakoinnista on aivan toisenlainen. Tiedän, että monille se on tuttavani tavoin terapeuttinen talviliikuntaelämys. Kun saa olla yksin omien ajatustensa kanssa, päättää itse suunnan ja tahdin, voi varmasti kokea lähes euforisen vapaudentunteen.
Minä sen sijaan kaipaan urheilulta euforista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ehkä on siis aika ryhdistäytyä, ja järjestää omat hiihtokilpailut. Ja tietysti tietovisa nuotiolla.
Elina Järvenpää
