TEKSTI & KUVAT KATJA SIRVIÖ
Seija Laukkasen maalauksissa on jotain tuttua ja turvallista. Niistä minkä tahansa – öljyväreillä ikuistetun maiseman, tai akvarelleilla tyylitellyt kukat – voisi kuvitella mummulan seinälle.
– Nämä ovat tällaista vanhan tädin aluetta. Välillä itseäkin kiukuttaa se, että ei osaa irtaantua tavoistaan. Haluaisin vähän revitellä, taiteilija itse sanoo.
Laukkanen sanoo olevansa ”pikkutarkka nysvääjä”. Heinäkuun ajan kirjaston galleriassa esillä olevasta näyttelystä löytyy kaksi työtä, joiden tekoprosessi ei johtanut hiuksen hienoon viilaamiseen.
– Tästä talvimaisemasta olen ylpeä. Sain sen tehtyä ilman, että nysvään joka oksaa ja neulasta. Tein sen viidessätoista minuutissa. En ajatellut mitään. Otin pensselin ja eri värisävyjä, pyörittelin ja tökin. Sitten huomasin, että jes! Mutta eihän tällaista tapahdu kuin kerran kymmenessä vuodessa, Laukkanen kertoo.
Suuri sinipohjainen kukkamaalaus syntyi ”kunnon rätväämisellä”.
– Siinä oli joku kukkataulun alku, joka oli kauhea. Suutuin, otin värejä ja aloin rätvätä ihan kunnolla.
Laukkanen on kriittinen paitsi tekotapaansa myös valmiita töitään kohtaan. Nyt pystyssä olevasta näyttelystä kolme teosta menee hänen oman sensuurinsa läpi. Niissä on keveyttä ja ilmavuutta.
– Mutta kolmella taululla ei saa näyttelyä pystyyn.
Laukkasen maalaukset saavat aiheensa luonnosta. Taiteilija sanoo, että yksi tärkeimmistä syistä lähteä ulos on uusien maalauskohteiden etsiminen.
– Otan kohteesta kyllä kuvan, mutta en maalaa kuvasta. Sisäistän maiseman mielessäni.
Suoraan kuvasta maalatessa lopputulos on Laukkasen mukaan ”tökkö”, kuollut kuva.
– Ainakin minun taidoillani.
Luontoa Laukkanen kuvaa yhdeksi tärkeimmistä asioista, joita meillä on. Otsikoihin nousseet lupiinit saavat luonnonystävän sapen lähes kiehahtamaan.
– Niitä on joka paikassa, ja ne tuhoavat meidän maisemat ja pölyttäjät. Kukaan ei tunnu havahtuvan siihen. Kansa pitäisi mobilisoida repimään lupiineja irti. Päättäjät hoi, Laukkanen tuhahtaa.
Lupiineja ei Laukkasen maalauksissa näy. Vettä, metsää ja taivasta näkyy. Hän epäilee maisemien valikoituneen kohteeksi sen vuoksi, että uran ensimmäinen maalauskohde sattui olemaan maisema.
– Minulla oli asiakas, joka toi omia töitään minulle arvosteltavaksi. Ruodin niitä, vaikka en tiennyt maalaamisesta mitään. Yksi päivä hän soitti ovikelloa ja istutti minut ikkunan viereen maalaamaan. Edessä oli järvimaisema.
Laukkanen yritti kysellä asiakkaaltaan, että mitä hänen kuuluu tehdä. Vastaus kuului, että maalata. Työstä tuli kuulemma kauhea, mutta se piti säilyttää.
”Aina kun sinulle tulee uskon puute, niin tämän avulla huomaat, että jotain olet oppinut”, oli asiakas todennut.
Laukkasen ensimmäisestä maalauksesta on riittänyt iloa myös oppilaille iltapäiväkerhossa.
– He nauroivat niin makeasti, kun opettajan työ oli niin hirveä. Mutta jostain se on aloitettava.
