KUHMOISISSA 1960-LUVULLA lapsuutensa eläneet muistanevat, että siihen aikaan asiat olivat aina hyvin. Aurinko paistoi kaiket päivät. Traktorittomalla pientilalla metsien keskellä vallitsi rikkoutumaton luonnonrauha. Linnut lauloivat, heinäsirkat sirittivät, vesi lorisi ojissa. Heinää ja viljaa kaadettiin hevosvetoisella niittokoneella. Haravointi ja seivästys aiheutti pienoista kahinaa. Tällaista elämää elimme myös Päijälän länsilaidalla, Hutalan pelloilla. Oli ihanan rauhallista, kunnes tapahtui jotain.
Äkkiarvaamatta taivaalta kuului melkoinen ujellus. Toisinaan saattoi kuulua ensin karmea pamahdus. Kuoreveden Hallissa Valmetin tehtaalla alkoi Fouga Magister -suihkuharjoituskoneiden kokoaminen vuonna 1960. Niitä piti tietenkin testata. Mikäpä olisi ihanteellisempi testauspaikka kovaa ääntä aiheuttaville koneille kuin harvaanasuttu korpimaisema, missä on mahdollisimman vähän asutusta. Siellä ne aiheuttaisivat vähemmän haittaa. Vieläköhän nykyisin ajatellaan niin, vai olisivatko muutenkin melun keskellä elävät isot taajamat sittenkin sopivampia testauspaikkoja?
Toisinaan ilmassa saattoi olla useampi kone yhtä aikaa. Pilotit lennättivät koneitaan, milloin nousten äkkiä jyrkästi ylös, milloin syöksyen vauhdilla kohden maankamaraa. Niitä seurasi erilaiset silmukat kuin taitolentonäytöksissä. Heinäsirkan ääntä ei olisi kuullut, vaikka korvalehdelle olisi lennähtänyt sirittämään.
Sodan käyneille miehille äänet olivat tuttuja. Tuohon aikaan pelloilla työskennelleet olivat enimmäkseen parhaassa työiässä olevia miehiä ja naisia. Jokainen reagoi ääniin omalla tavallaan. Melu saattoi tuoda mieleen traumaattisia muistoja. Osa säästyi sodista ilman ruumiillisia vammoja. Monille jäi henkisiä vammoja, tai sitten molempia. Tuon ajan poliittisessa ilmapiirissä, ja Neuvostoliiton uhan alla elämisen keskellä traumoista ei uskallettu puhua, kuten ei yleensäkään sodasta.
1960-luvulla lähes ainoa terapeuttinen apu löytyi niin sanotusta pitkäripaisesta. Kotiseudullani lähin liike löytyi postiautomatkan päästä, Mäntästä. Toki moni selvisi ilman kyseisen liikkeen rohtoja, ne kun tuottivat usein vain lisää ongelmia. Nuo ongelmat ovat siirtyneet vielä jälkipolvienkin elämää kalvaviksi rasitteiksi. Suomalainen mies on perinteisesti vaiennut kaikilla kielillä, myös suomen kielellä.
Kuutisenkymmentä vuotta sitten vallitsi kauhun tasapaino. Kaikki tiesivät, että suurvalloilla oli niin paljon ydinaseita, että Euroopassa ei uskallettu edes miettiä rajojen siirtoa. Nykyisin tuntuu siltä, että ulkopolitiikassa järki ei ole edes välttämättömyys. Röyhkeimmät johtajat tekevät mitä haluavat ja uskaltavat. Myös Suomen taivaalla joudutaan harjoittelemaan todellista, ehkä jopa välitöntä uhkaa vastaan. Siitä hommasta on entisaikojen heinäpeltoromantiikka kaukana. Toivotaan ja uskotaan, että kotimaamme ilmavoimille riittää myös jatkossa ympyröiden piirtely taivaalla, ja myös maanpinnalla säilyisi rauha. Emme halua paluuta tuhon tielle.
Timo J. Leppänen
