TEKSTI & KUVA ARJA MÄKELÄ
Runebergin päivänä syödään Runebergin torttua, Miila Pitkärannan päivänä syödään mansikkakakkua. Kunhan hänestä tulee kuuluisa kirjailija. Näin Pitkäranta ilmoitti äidilleen kolmevuotiaana.
Kuuluisuus seuraa varmasti kirjaa, mutta kakkua on luvassa ainakin syyskuun seitsemäntenä päivänä. Silloin kirjastossa juhlitaan Pitkärannan esikoiskirjan Yli sukupolvien julkistamista.
Pitkäranta kirjoitti lapsena satuja ja runoja. Tarinoita syntyi helposti.
– Lapsen suodattamaton mielikuvitus loppui aikuisuuteen ja seinä tuli vastaan. Asiatekstejä, gradua ja blogia lukuunottamatta en kirjoittanut mitään vuosikausiin.
Lapsuuden haave jäi kytemään, mutta elämän täyttivät talo, lapset ja ura. Kuitenkin ”Jonakin päivänä kirjoitan oman romaanin” -ajatus kulki koko ajan siinä rinnalla.
– Kirjoittaminen vain jäi ja jäi.
Viimein viime vuonna lukiolaisille suunnattu luento sai kytevän kipinän roihahtamaan.
– Olin valvojana Arvi Martikaisen motivaatioluennolla. Hän sanoi, että pitää vain asettaa tavoite, tehdä suunnitelma ja pieninä palasina mennä sitä kohti. Ajattelin, että wou, onpa mielenkiintoista. Silloin päätin, että tänä vuonna kirjoitan kirjan.
Silloin oli tammikuu. Lokakuussa Pitkäranta alkoi kirjoittaa.
– Päätin, että olkoonkin se vain 10 tai 15 minuuttia kerrallaan, vie jokainen minuutti kuitenkin eteenpäin. Teen sen ajan, mitä pystyn.
Kirjoittaminen lähti liikkeelle ihan pienistä hetkistä.
– Kun äitiyslomani alkoi, kuukausi ennen neljännen lapseni Reinon syntymää, kirjoitin jopa 20 sivua päivässä.
– Elämäntilanne oli silläkin tavalla suotuisa, etten voinut ratsastaa. Ratsastaminen on minulla se aikasyöppö. Joskus kirjoitin koko yön, jos pääsin oikein flow-tilaan.
Raakateksti syntyi parissa kuukaudessa. Sitten syntyi neljäs lapsi. Siinä sivussa kirja piti vielä editoida pariin kertaan.
– Isoille kustantajille teksti ei heti kelvannut ja hätäisenä ihmisenä palkkasin kustannustoimittajan. Muutin hänen ehdotuksestaan joitakin kohtia, ja lähetin tekstin uudestaan parille pienemmälle kustantajalle. Kirjokannesta vastattiin kahdessatoista tunnissa.
– Minä sain sen, kiljui Pitkäranta niin kovaa, että lähellä ollut lapsi säikähti.
– Minkä sait? Varmaankin hattaran, mietti lapsi silmät loistaen.
Lapsen mielestä kustannussopimus ei kuulostanut tuuletuksen veroiselta asialta, mutta äidin unelma oli täyttynyt.
– Ei tämä ihan omin voimin tullut. En voi ottaa kaikkea kunniaa itselleni. Minulla on hyvä tukiverkko. Anoppini on aivan ihana, ja mieheni Pekka auttaa niin paljon kuin ehtii, kehuu Pitkäranta.
Pitkäranta ei halunnut antaa tuttujen lukea kirjaa etukäteen. Hän pyysi neljää hänelle täysin tuntematonta lukijaa antamaan näkökulmia.
– Mietin silloin, että jos saan ihan tuntemattomalta hyvää palautetta, voin ehkä antaa jonkun tuttunikin lukea sen.
Pitkäranta pääsi yli ajatuksesta, etteivät kaikki voi pitää hänen tekstistään.
– Joku neuvoi, ettei kirjoittaessa saa ajatella lukijoita. Kaikkia ei voi kuitenkaan miellyttää, hän tuumii.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat Kuhmoisiin.
Kirjassa on kaksi aikajanaa, joista molemmat sijoittuvat eri sotien aikaan. Toisen maailmansodan aikaan muodostui joidenkin suomalaisten naisten ja neuvostoliittolaisten sotavankien kesken rakkaussuhteita. Kirjassa kerrotaan tällaisesta suhteesta.
– Sain nivottua tarinaan myös Ukrainan sodan. Tunnen muutamia täällä asuvia ukrainalaisia ja heidän takiaan kiinnostuin siitäkin.
– Joku voi ajatella että kirjoitan itsestäni. Että minulle olisi tapahtunut niitä asioita mistä kirjoitan. Mutta ei ole. Minulla vain on vilkas mielikuvitus.
Idea ja halu seuraavaan kirjaan ovat valmiina.
– Riippuu ehkä ensimmäisen kirjan vastaanotosta, uskallanko lähteä hommaan uudestaan.
Kirjan kirjoittaminen on valtavan iso työ. Se vaatii panostusta, suunnittelua ja paljon kirjoitustunteja.
– Enemmän se kuitenkin antoi kuin otti. Usein toisen kirjan kustannussopimuksen saa helpommin kuin ensimmäisen.
– Ehkä vielä ennen eläkeikää, haaveilee Pitkäranta.
