Minulla on hallussani Ernst Lampenin kirjoitelma, joka on ilmestynyt Suomen Urheilulehdessä 1900-luvun alussa. Tekstissään Lampen kuvailee retkeänsä Päijänteen rannoilta Pihlajakoskelta Puukkoisille Kota- ja Kivikoskelle.
Teksti on tullut haltuuni sedältäni Kalevi Kilpiseltä. Tekstissä esiintyvät henkilöt Myllärin torpalla ovat isoisoisoäitini Anna Kivikoski, isoisoisäni mylläri Heikki Kilpinen ja vaimonsa Adolfiina, joka oli Kotajärven talosta. Tekstin kuvailema poika on isoisäni Toivo Kilpinen.
Sisko Kivikoski
Saatuamme isänmaallista innostusta ja tulevaisuuden toivoa oleskelustamme Pihlajakoskella, läksimme taipaleelle Kotakoskea kohti. Soudettiin soukkia järviä, käytiin meijerissä maidon juonnissa ja taloissa veneitä lainaamassa. Tavattiin kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä kaikkialla ja mikä ihmeellisintä tavattiin eräässä talossa isäntä, joka oli siihen määrin leikinlaskija, jotta luulimme joutuneemme Savon sydämeen, jossa ihmiset useinkin pitävät typeryytenä sanoa yhtä ainoata totista sanaa.
Soudettuamme kahden järven poikki ja astuskeltuamme kahden kannaksen poikki, laskettiin rantaan, josta määräpaikallemme Kotakoskelle piti olla nelisen kilometriä. Lähdettiin kulkemaan ja jouduttiin kohta vanhalle maantielle. Olen nähnyt elämässäni monta maantietä ja olen kulkenut monesta mäestä ylös ja alas, mutta en luule nähneeni niin vaarallista mäkeä kuin se, joka vanhassa maantiessä on Kotajärvelle tullessa. Se on noin kilometrin pitkä, mutkaileva ja paikoin niin jyrkkä, että on käsittämätöntä, miten siitä mikään hevonen koskaan kuorman kanssa on päässyt ylös.
Kotakoskella kuulinkin eräältä vanhalta vaimolta, että tässä mäessä monta onnettomuutta muinaisina aikoina on tapahtunut. Omalta mummoltani olen jo lapsena kuullut, että kun Hämeessä aatelisperheet vaunuissa kulkivat toistensa luona kylissä peninkulmien päässä, niin heidän usein Kuhmoisten pitäjässä täytyi taloista hakea apuväkeä saadakseen korkeat, raskaat vaunut ylös seudun kirotuista mäistä. Tässä oli varmaankin sellainen mäki, josta mummoni vaunut oli ylös hinattava miesvoimalla.
Mutta jos mäki oli vaivalloinen nousta, niin tarjoaa näköala sieltä suurempaa nautintoa. Mäen juurella on nimittäin syvänteessä pieni kaunis Kotajärvi, jonka jylhällä rannalla yksinäinen lappalaiskota lienee ennen muinoin seisonut, kun suomalaiset tulivat paikkakunnalle. Parempaa piilopaikkaa tuskin voi löytää se, joka tahtoi säilyä ihmisten silmien ulottumattomissa. Parempaa kalastuspaikkaa sai arvatenkin hakea kaukaa, sillä vesistön harvinainen kapeus, sen monet kosket, sen jyrkät rannat tekivät helpoksi virittää ansoja edestakaisin liikkuville lohille ja muille virtaavissa vesissä asustaville kaloille.
Se vesi mikä Kotakoskesta kulkee Kotajärvelle ja sieltä kiertäen ja kaartaen järvien, koskien ja virtojen kautta Päijänteeseen, saa alkunsa pitkästä ja kapeasta Ristinselästä, jonka läntinen pää ulottuu muutaman kilometrin päähän Länkipohjasta. Tämä järvi on kauttaaltaan jylhärantaista. Alastomat kalliot ja jyrkät metsäiset louhikot suistuvat alas järven kalvoon. Ympäristön asukkaat moittivat järveä kovin katalaksi, matkailijan silmissä se on kauneimpia mitä nähdä voi.
Se on Vierwaldstätter-järvi vähennetyssä skaalassa. Sen jylhyyttä lisäsi siellä käydessäni lukemattomien kuikkien kaakatus, itku ja parkuna. Kotasalmen, Kotakosken ja Kotajärven kohdalla ahtautuvat rannat vieläkin lähemmäksi toisiaan. Vesi kulkee melkeinpä kuilussa, niin lähelle tulevat korkeat kalliot niiden rantoja. Itse laakson pohja kasvaa tuuheita lehtipuita, joiden oksien harvoin tarvitsee keikkua tuulessa, sillä tähän kuiluun ei muut tuulet sovi käymään kuin pääetelä. Kallioiden rinteet kasvavat myös rehevää metsää, mutta ylin harju on kovaa graniittia, johon ukkosen nuolet silloin tällöin piirtävät uusia rosoja.
Ken hiljaista, tyyntä ympäristöä rakastaa ei voi löytää sopivampaa paikkaa koko maasta asuinsijakseen. Ken maailman murjomana haluaisi elää tyyntä elämää surunsa kanssa ja lempeästä luonnosta, ihanista näköaloista, hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä hakea hoivaa katkeroituneelle mielelleen, hän ostakoon pienen kodan tämän vesistön rannalta ja viettäköön siellä vuotensa.
Koski ei pauhaa liian kovin, se vain lirisee ja supattaa nukutuslaulua kuin hoitaja lapselleen. Järven aallot eivät loiski rantoja vastaan, ne vaan rantaruohoja heiluttavat ja synnyttävät matalan kuiskeen. Puut humisevat tuulessa, mutta se humina kuuluu kaukaa kallioitten harjuilta, laaksossa puut ovat ääneti. Heihin maailman myrskyt eivät ulotu. Ainoastaan silloin kun ukkonen kulkee seutuvilla, silloin on myräkkä Kotakoskella, Kuhmoisten kallioiset vuoret ovat pitkäisen pesäpaikka. Kalliot vastaavat paukkeeseen tuhatkertaisesti, maa tärisee ja räiske on korvia huumaavaa. Mutta vaaraa ei ole, sillä salama iskee aina kallioon ja kulkee vain välähtäen laakson yli. Tämän perästä on hiljaisuus sitä sitkeämpää Kotakoskella.
Ken taas on elämän miehiä, ken rakastaa vaihtelua ja myrskyjä älköön asettuko Kotakoskelle. Kenessä on mustalaisen luonnetta, älköön viipykö siellä. Ennemmin tai myöhemmin hän siellä itsemurhan. Seutu viekoittelee kauneudellaan, tyyneydellään, hiljaisuudellaan manalan rauhaan, se on suloisen Nirvanan esikartano.
Minä vietin tyynen lauantai-illan Kivikosken myllärin hauskassa perheessä. Kuunneltiin illalla kuikkien suruhuutoja, soudeltiin Kotasalmen rasvatyyntä veden pintaa, katseltiin vanhoja tehdasjätteitä ja keskusteltiin tulevista yrityksistä saada veden voima käyttämään uusia tehtaita. Myllärin vanha äiti kertoi muistojaan, kertoi entisistä herraskartanoista kotiseudullaan, missä ylpeät everstit ja aatelismiehet ennen muinoin elelivät komeasti, naivat Ruotsista kreivittäriä. Kertoi liikuttavan yksinkertaisella ja koruttomalla tavalla, kuinka poika polvesta muuttui, kuinka kreivittären lapsista ei tullutkaan tarkkoja miehiä. Herraskartanon mökin poika rikastui ja vihdoin osti tämän suuren kartanon. Myllärin äiti oli loistava kertoja kaikessa yksinkertaisuudessaan. Minä kuuntelin häntä samalla mielenkiinnolla kuin ennen luin Walter Scottia.
Myllärin vaimo kertoi Kotakosken tehdasliikkeistä, niiden kukoistuksesta ja häviöstä. Ja Lopuksi myllärin 14-vuotias poika oli mitä hauskin tulevaisuuden Suomen edustaja. Hän oli intohimoinen kirjallisuuden lukija, kynttilä paloi myöhään yöhön hänen vuoteensa ääressä ja Charles Dickens oli hänen kourassaan. Hän oli myös innokas kansan valistaja pyhäkoulun opettaja. Kylän pienemmät lapset tuijottivat häneen pelonsekaisella kunnioituksella. Hänellä oli hyvä kirjasto, mutta serkullaan Kotajärven nuorella isännällä, seudun oppineimmalla miehellä, kuului olevan vielä suurempi. Poika tunsi vuorien kaikki polut ja piti tarkkaa lukua ukkosen iskuista kallioiden seiniin. Hän oli oivallinen opas matkailijoille.
Jos tulet hyvä lukija, joskus Päijänteen rannoille, niin suuntaa metkasi Kuhmoisten pitäjään. Älä unohda Kotakoskea, silla vaikka olisit kulkenut missä tahansa maiss, niin saat siellä nähdä seudun, joka hakee vertaistansa. Mutta älä katsele vain luontoa, puhuttele ihmisiä niin täällä kuin muuallakin. Jokaiselta vastaantulijalta voit oppia jotain. Voit olla varma siitä, että sinulla tulee tällaisesta olemaan suuri ilon aihe. Tulet huomaamaan, että kansamme sivistyminen menee jättiläisaskelin eteenpäin.
Ernst Lampen
