TEKSTI & KUVAT KATJA SIRVIÖ
VUOSI HANKASALMELLA, kuusi Leppävirralla ja sen jälkeen kolmekymmentä Kuhmoisissa. Olli Vainio on tehnyt koko työuransa liikuntasihteerinä.
– Jotenkin vain ajauduin siihen hommaan. Koulua kävin pitkään ja hartaasti, lukiota aika monta vuotta. Lukuaineet, kuten historian, oppi kuuntelemalla, mutta kieliä en osaa vieläkään puhua. Silloin koulussa opetettiin, että olisi pitänyt osta puhua pilkulleen oikein. Minä en osannut, minut opetettiin koulussa vähän mykäksi, Vainio muistelee.
Kielitaitoa ei kysytty Vierumäen urheiluopiston pääsykokeissa, joissa Vainio muutaman kymmenen muun hakijan kanssa jätti taakseen satoja muita kouluun pyrkijöitä, joukossa maajoukkuetason urheilijoita. Monipuolinen urheiluosaaminen oli valttia.
– Kun olin koulusta päässyt, en oikein tiennyt, mitä olisin tehnyt. Äiti sanoi, että jonnekin pitäisi mennä ja Vierumäelle päädyin. Päivääkään en ole sen jälkeen katunut.
Kuhmoisissa varttunut Vainio harrasti poikasena omien sanojensa mukaan kaikkea. Jalkapallosta hän ei kauheasti välittänyt, mutta koripalloa pelattiin silloin oppikoulujen cupissa ja lentopalloa kyläsarjassa. Vainio edusti Karkjärven joukkuetta.
– Sillä tavalla tuli kierrettyä sivukyliä. Muuten ei olisi päässyt mihinkään.
Omassa lajissaan moukarinheitossa Vainio ”vähän pärjäsikin”. Hän edusti Kuhmoisten Kumua Lahden piirin kisoissa. Hiljaiselle maalaispojalle, joka ei juuri kotipitäjän ulkopuolella ollut liikkunut, nuo reissut olivat mukavia – joskin myös jännittäviä.
– Kerran menin linja-autolla Lahteen, josta lähdettiin Lahdesta yhteiskuljetuksella Lappeenrantaan. Takaisin tulimme niin myöhään, että Lahdesta ei tullut busseja enää Kuhmoisiin. Onneksi mukana oli yksi kaveri Toritun kulmalta, joka tiesi, että Padasjoelle vielä päästään. Loppumatka ajettiin taksilla. Kotipihassa piti käydä äidiltä hakemassa rahaa, että sai taksin maksettua, Vainio muistelee.
Joissain SM-kilpailuissakin Vainio kävi moukaria heittämässä, mutta menestys ”oli mitä oli”. Moukarinheittäjiä oli tuohon aikaan sen verran vähän, että piirinmestaruustasolle asti Vainio pärjäsi voimiensa avulla. Paremmin menestyäkseen hän olisi tarvinnut valmentajan, jonka kanssa heittotekniikan olisi saanut kuntoon.
KUHMOISIIN PERUSTETTIIN liikuntasihteerin virka vuonna 1981. Valtiolta saatiin taloudellista tukea.
– Lahtis-Martti minut tänne houkutteli. Savossa oli ollut mukavaa, mutta täällä kiinnostivat erityisesti maisemat ja tuttu ympäristö.
Liikuntasihteerin työnkuva oli moninainen. Hallinnollisten töiden lisäksi Vainio piti huolta kunnan liikuntapaikoista, ohjasi jumppia ja oli mukana kunnan leireillä.
– Ohjaajana en ollut kovin innokas. Jumppaa kun muutaman vuoden pitää, tulee tunne, että toistaa itseään koko ajan.
Vainio sai muokata liikuntasihteerin työnkuvasta omannäköisensä. Käytännön töistä nauttivalle miehelle oli luontevaa, että pääpaino oli paikkojen kehittämisessä ja kunnossapidossa. Vainio ei katsonutkaan aamulla kalenterista, onko edessä työpäivä. Hän katsoi sen ikkunasta.
– Jos lunta oli satanut, niin lähdettiin töihin. Joskus oli talvia, jolloin latuja ajettiin lähes joka päivä. Jouluaattonakin. Viikonloppuna ei välttämättä joka kiharaa ajettu, mutta pääväylät kyllä.
Tuohon aikaan latukilometrejä oli Kuhmoisissa nykyistä enemmän. Olkapäät olivat kovilla kömpelöitä kaksitelaisia kelkkoja kääntäessä. Toisinaan lunta lapioitiin kymmeniä kuutioita, että latu saatiin tehtyä. Ja ajettiinkin paikasta toiseen. Miesten lisäksi myös kalustosta otettiin irti kaikki, mitä saatiin.
– Kerrankin piti yksi kelkka hakea pois Ryytjärven takaa, kun se konahti. Höylä kun haraa vastaan ja tasoittaa kymmenen sentin syvyydeltä kovaa pintaa tasaiseksi, niin kelkka on kovilla. Mutta sillä ne ladut hyviksi saatiinkin, Vainio muistelee.
Jos lunta oli satanut, niin lähdettiin töihin. Joskus oli talvia, jolloin latuja ajettiin lähes joka päivä. Jouluaattonakin.
Olli Vainio
VAINION AIKANA kuhmoislaiset pääsivät nauttimaan uusista ja kunnostetuista liikuntapaikoista. Ensin kuntaan piti saada kunnon kuntorata. Pikkuinen lenkki Rekolanvuoressa ei riittänyt.
– Minä sanoin, että tehdään se tuohon, missä se nyt on. Paikalliset sanoivat, että ei kannata, ei siinä ole maastoakaan. Eihän ne olleet siellä käyneetkään, mutta minulle ne olivat lapsuudesta tuttuja maisemia. Eikä ole kukaan valittanut, että ei ole maastoa.
Koulun nykyistä liikuntasalia alettiin rakentaa vuosituhannen alussa. Opetusministeriössä työskennelleen Timo Haukilahden kautta rakentamiseen saatiin puolen miljoonan avustus – huolimatta siitä, että sitä haettiin vuosi liian myöhään.
– Olin tehnyt pitkän listan siitä, millaisia kalusteita saliin ja uuteen kuntosaliin tarvitaan ja kuinka paljon rahaa menee. Minulle vastattiin, että listaa ei huomioida ja rahaa ei ole. Silloin hermostuin ja sanoin kokouksessa, että minä en ala täällä pellenä olemaan vaan lähden pois. Rauno Riihimäki sanoi, että sinä et lähde mihinkään ja seuraavana aamuna minulle soitettiin, että rahaa on tulossa.
Vanha liikuntasali jäi käyttöön uuden rinnalle. Salin alla olevaan purettuun kellariin kertyi vettä, mutta tuolloinen rakennusmestari Kari Ahonen kaivautti viemärin sokkelin alapuolelle, kun siihen asti ne kulkivat Vainion mukaan puolessa välissä seinää.
Kellarin pohja kuivui ja Vainio sekä Harri Pihkala keksivät rakentaa tilaan jousiammuntaradan.
– Siellä kävi ampumassa sellaisiakin kavereita, joilla oli voimakas astma, eikä heillä ollut mitään ongelmaa.
Silloin hermostuin ja sanoin kokouksessa, että minä en ala täällä pellenä olemaan vaan lähden pois. Rauno Riihimäki sanoi, että sinä et lähde mihinkään ja seuraavana aamuna minulle soitettiin, että rahaa on tulossa.
Olli Vainio
URHEILUKENTTÄ KOKI myös muodonmuutoksen. Vainio muistaa Helsingin Sanomien tehneen juttua urheilukentistä, joilla on tehty maailmanennätys. Jutun kuvassa hän heittää keihästä kentälle, jossa kasvaa nuorta koivua. Jutussa Vainio sanoo, että jos kentälle ei pian jotain tehdä, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jää istuttaa sinne lisää puita.
Urheilukentän pintaa nostettiin kolmellakymmenellä sentillä Kaipolan paperitehtaalta tulleilla teollisuuden ylijäämätuotteilla, tuhkalla ja kuitusavella. Kenttä on säästynyt routavaurioilta, ja ainut asia, joka Vainiota huolettaa on verrattain lähellä oleva pohjavesi.
– Se lietettää pikkuhiljaa salaojaputket. Niitä voi joutua pian puhdistamaan ja aukomaan.
Vainio ja Pihkala toivat frisbeegolfin Kuhmoisiin jo silloin, kun laji oli vasta nousemassa suureen suosioon. Kaksikolla oli käytössä muutama tonni ylimääräistä rahaa, ja pingispöydän ja skeittipaikan lisäksi he ostivat kuusi frisbeegolfkoria. Muutaman kuukauden päästä koreja oli yhdeksän, seuraavana vuonna jo 12.
Vainiolla riitti intoa myös erilaisten retkien järjestämiseen. Uimahallireissut alkoivat heti 1980-luvun alussa.
– Lehdessä oli reissusta ilmoitus, mutta sitten kuntalaiset alkoivat valittaa, että kun lehti jaetaan ihmisille eri aikaan, niin kaikki eivät ehdi ilmoittautua mukaan. Ilmoittautumisia alettiin sitten ottaa vastaan torstaiaamuna. Joitain vanhoja miehiä laitettiin kyllä jonon ohi, kuten Järvisen Vihtori. Mutta hänellä ei edes ollut puhelinta, hän tuli aina toimistoon ilmoittautumaan, Vainio muistelee.
Vuosituhannen vaihtuessa väki jäi yhtäkkiä pois uimahallireissuilta. Siinä vaiheessa, kun Vainio ajeli yksin linja-autolla Jämsänkoskelle uimaan, reissut lopetettiin kannattamattomina.
Jääkiekkoseura Tappara jakoi kunnille ilmaisia ottelulippuja, ja Kuhmoisistakin lähdettiin Hakametsään katsomaan pelejä, joskus kahdenkin linja-auton voimin. Erään ottelun päätteeksi kahta poikaa odoteltiin hallista pihalle parikymmentä minuuttia. Vainio oli jo käynyt tarkistamassa muista parkkipaikalla odottavista Römanin autoista, ettei kaksikko ole eksynyt väärään bussiin. Lopulta pojat tulivat hallista järjestysmiesten häätämänä.
-Isoveli oli sanonut pojille, että odottakaa tässä, niin yhdessä mennään. He olivat odottaneet kiltisti.
Vainiolla ei koskaan ollut ongelmia kuhmoislaisten nuorten kanssa. Yhdellä uimahallireissulla heitä oli vaikea pidellä autossa, kun vanhan motellin kohdalla oli ajettu kolari. Ilkivalta ja vahingonteko on kuulunut nuorten touhuihin aina, ja loppuvaiheessa se alkoi harmittaa Vainiota. Ollin murinoista tuli Kuhmoisten Sanomien vakiopalsta
VAINIO JÄI eläkkeelle kunnan töistä vuonna 2012. Nykyään hänet voi harvakseltaan löytää hiihtoladulta, ja hieman useammin uima-altaasta tai kuntosalilta. Siellä hän hieman haikailee itse aikanaan hankkimiensa ja nykyistä helppokäyttöisempien salikalusteiden perään, mutta ei muuten juuri vaivaa päätään kunnan asioilla.
– Tietyt paikat katson automaattisesti, kun kylällä kuljen. Sille ei vain mahda mitään.
Kolme vuosikymmentä kuntalaisia palvellut Vainio sai muodostaa työnkuvansa itselleen mieleiseksi. Päätösvaltaakin oli, eikä määräyksiä esitetty. Työnantaja saattoi luottaa siihen, että hommat hoidetaan työtunteja laskematta.
– Pakko on olla tyytyväinen vuosiin Kuhmoisissa. Vaikka olen maatalosta lähtenyt poika, ei minusta olisi viljelijäksi ollut siinä tilanteessa, kun olin jo poiskin lähdössä. Tässä työssä sai olla ihmistenkin kanssa. Ladun varressa käytiin pitkät keskustelut sellaistenkin kanssa, joiden kanssa muut eivät muka tulleet toimeen.
Niissä hetkissä höpötellessä Vainio pääsi toteuttamaan sisälleen periytynyttä karjalaisuutta. Ja sitten oli niitä hetkiä, jolloin erakkoluontoinen, osittain juro satakuntalainen, maalaispoika sai työskennellä omissa oloissaan, lapsuudesta tuttujen maisemien ympäröimänä.
