Ollessani viittä vaille kouluikäinen kävelimme jokaisena kolmantena adventtina ukin ja mummin kanssa Hokkalanperästä kirkonmäelle. Keskenkasvuisena sitä ihmetteli vain sitä, miksi ukki hinkusi kirkkoon laulamaan, kerta hänen nuorin poikansa, minun isäni, ei muistaakseni ollut mukana läheskään joka kerta. Ja jos oli, niin ei ainakaan laulanut.
Niin tai näin, jos olisin tiennyt, milloin käsillä ovat koko elämän viimeiset kauneimmat joululaulut Veikko-ukin kanssa, olisin jättänyt ihmettelyn vähemmälle ja keskittynyt ukin vieressä istumiseen.
Tuolloin 1990-luvun alussa Kuhmoisten kirkko oli kauneimpien joululaulujen aikaan täynnä, ainakin lapsen silmin katsottuna.
– Oli se. Aina täynnä, vahvistaa 1993 Kuhmoisiin kanttoriksi saapunut Hannele Erola.
– Väkimäärä on vähentynyt vuosi vuodelta. Ehkä näiden suurtenkin kirkkotapahtumien kulta-aika on tässä kylässä takanapäin, Erola jatkaa.
Vielä haastattelua tehdessä en osaa ottaa kantaa Erolan näkemyksiin. Maailmalla vietettyjen vuosien aikana olen hoilottanut jouluvirsiä sekä Kuusamossa, Kangasalla että Valkeakoskella, ja joka paikassa tiensä on saanut kirkon penkkiin raivata kyynärpäätaktiikalla.
– Luulen, että nuoria ei opeteta koulussa laulamaan samalla lailla kuin minun nuoruudessani 1970-luvulla. Musiikintunneilla ei niinkään soitettu, vaan laulettiin. Kaikki lauloivat. Joka viikko.
Mikä laulajia Kauneimmissa joululauluissa kiehtoo? Millaisia lauluja Erola ei uskalla lauluvihosta valita laulettavaksi? Voit lukea koko jutun vuoden 2023 viimeisestä lehdestä. Näköislehti on tilattavissa täällä.
