OLEN DIGITAL immigrant, digimaahanmuuttaja, kertoo tekoäly. Siis ennen digitaalisen ajan yleistymistä syntynyt ihminen, joka on joutunut opettelemaan teknologian käytön myöhemmin elämässään. Paino sanalla joutunut.
Eikä siinä mitään, kyllä kaikki kiva on tullut opittua. Osaan seikkailla somessa pitkiä aikoja, ja olen osannut ladata käyttööni ApplePayn, jolla käy hetkessä nettiostosten maksaminen. Rakastamani korealaisen kosmetiikan myyntifirmojen algoritmit ovat havainneet, että erityisesti sunnuntaiaamu on meikäläiselle petollisen altista ostosaikaa.
Puhelimella olen hyvin näppärä kaiken kivan kanssa. Pystytkö sinä autolla ajaessasi selvittämään Shazamilla radiossa soivan oudon biisin nimen ja esittäjän ja tallentamaan sen Spotifyn soittolistaan niin, ettei katseesi eksy tiestä kuin parin häviävän pienen sadasosasekunnin verran? Minä pystyn. Koska rakastan musiikkia Osaan varata yksittäisen paikan ilman vieruskaveria rauhallisesta junavaunusta, juuri kahvipisteen vierestä. Opin senkin, koska se on kivaa.
Mutta entäs kaikki vastuulliset digihommat? Salasanat ja vahva sähköinen tunnistautuminen. Kaksivaiheinen kirjautuminen.
Joka paikkaan pitää kirjautua ja keksiä piiiiiitkä salasana. Pitää käyttää isoa ja pientä kirjainta, numeroa ja erikoismerkkiä. Ja kyllähän minä sellaisen keksinkin. Ehdin vain unohtaa sen ennen kuin saan käteeni pienen muistivihkon, johon niitä kirjaan. Juuri sen vihkon, joka on kotona, kun sitä tarvitsee töissä, ja päinvastoin.
Kärsivällinen lähiomainen kertoi, että nykyään käytetään digitaalisia, salasanalla suojattuja ”muistikirjoja” joihin voi turvallisesti tallentaa kaikki käyttämänsä salasanat. Innostuneena latasin kyseisen ohjelman, tunnollisesti – joskin jo vähän kyllästyneesti – tallensin salasanani ja kerroin kaikille, että tästä alkaa uusi hallittu digielämä. Kolmen päivän päästä olin unohtanut ohjelman nimen, ja kun sen sain kaivettua esiin tajusin, etten muistanut sen salasanaa. Uuden digielämän hallitsija joutui nielemään ylpeytensä ja kysymään, mahtoiko lähiomainen laittaa johonkin ylös ohjelman salasanan. Mahtoihan hän, ja tuntui olevan yllättynyt, että vasta kolmantena päivänä sitä kysyin.
No, olenko väittänyt olevani joku diginatiivi. Olen digifossiili! Tämäkin tuli taas keväällä testattua, kun aloitin uuden tutkinnon etäopiskelun. Henkilökohtaisessa briiffaamisessa minua neuvoi puhelimessa Ulla. Opiskeluympäristö oli rakennettu simppeliksi: pääsen omaan Wilmaan, koulutusosioon ja tehtävien tekoon Moodlen kautta. Mutta ensin tietysti on ladattava Authenticator puhelimeen. Ovatko tuttuja ohjelmia, älysi Ulla kysyä ja tajusi hienotunteisesti ähinästäni, etten ollut niistä kuunaan kuullutkaan.
En voi väittää, että Moodle ja minä olisimme ystävystyneet heti tai olisin hetkessä oppinut Authenticatorilla tunnistautumisen. Varsinaisina opiskelupäivinä testaan aamukuudelta, että Zoom toimii. Kaikista varotoimista huolimatta tapahtuu näytöllä mitä ihmeellisimpiä asioita. Minua ei kannata pyytää jakamaan näyttöä, jos ei halua pudota kaninkoloon. Useita kertoja saan muutettua käsittelyssä olevan dian postimerkin kokoiseksi ja kuljeteltua sitä ympäri näyttöä yrittäessäni suurentaa sen luettavaksi. Siinä pikkuisen keskittyminen herpaantuu, ja kun kuulee oman nimensä mainittavan on totaalisen pihalla siitä, mistähän mahtaa olla kyse. Flashback kouluaikoihin.
Olen myös digifakiiri. Skannerointi ei oikein tulostimellani toimi (lue: en osaa käyttää langattomasti) ja hävettää, kun kirjanpitäjä joutuu tekemään ylimääräistä työtä kanssani. Seuraan somessa ystävällistä jeppeä, joka kansantajuisesti selittää tietokonemaailman saloja kaltaisilleni. Eräänä aamuna jeppe keskittyi juuri skannaamiseen. Innostuin valtavasti. Meikäfakiiri yhdisteli oppeja ja innovoi – lopputuloksena PDF:nä skannattu kuitti. Meilasin sen kirjanpitäjälle ja riemusta kiljuen kerroin onnistumisestani! Hän kiitteli, kehui ja totesi, että puolet kuitista puuttuu.
Eija Heinonen
