TEKSTI & KUVAT KATJA SIRVIÖ
Sari Oravan opiskelijakaveri pohti kerran ääneen, kuinka tämän vanhempien täytyy olla tosi rikkaita. Oravalla kun oli pakastin aina täynnä marjoja, ja ne ovat kalliita. Ovathan ne – kaupan pakastealtaasta ostettuna.
– Kaveri ei ollut oppinut sitä tapaa, että marjoja voi itse kerätä ja säilöä.
Oravan kanssa marjoista ja marjastuksesta puhuttaessa voi kyllä puhua rikkauksista, mutta rahan kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Marjoihin ja marjastukseen liittyy Oravan perheessä, useassa sukupolvessa, muistoja ja välittämistä, hyvän jakamista ja sen takaisin saamista.
Kysyttäessä ensimmäisistä marjastukseen liittyvistä muistoista Oravan silmäkulmaan muodostuu kyynel. Jo Martta-mummu ja Arvi-pappa keräsivät marjoja, saavikaupalla.
– Myös äidin puolella on aina ollut marjastajia. Kun Haapamäen mummulaan mentiin, niin pappa aina sanoi, että menkää kankaalta marjoja katsomaan.
Ja varoitteli samaisella kankaalla kulkevasta karhusta.
Sari ei ole lapsikatraasta ainoa, joka on imenyt äidinmaidossaan tavan kulkea metsässä ja saada sieltä saaliin lisäksi iloa. Sisko Mia poimii sienet, veli Sami metsästää ja noukkii puolukat.
Pikku-Sari kulki metsässä pienen marjakopan kanssa. Pakko sitä ei ollut kuitenkaan täyttää.
– Ei minulle ikinä sanottu, että metsästä ei tulla pois, ennen kuin koppa on täynnä.
Marjastus ei jäänyt edes teini-iässä. Orava viihtyi metsässä, tiesi marjapaikat ja ajatteli, että voihan marjoilla tienata vähän rahaakin.
– Kun niitä marjoja oli aina pakkasessa ollut. Ja elämä on mennyt niin, että olen aina asunut paikoissa, joista marjoja löytyy.
Kun parisuhteet tulivat elämään ja arki alkoi käydä kalliiksi, pakkasesta saatavat marjat toivat iloa. Niiden avulla voi kertoa välittävänsä, kuten Orava teki huolehtiessaan, että hänen classic bodybuildingissa kilpailleella ex-puolisollaan on ruokavalioon kuuluvat marjat helposti saatavilla.
– On kiva sanoa pojille, että ottakaa pakkasesta marjoja lähtiessä. Tai viedä niitä mennessään. Aina ne kelpasivat. Ehkä kaikki eivät ymmärrä, että jos mummu tuo marjoja, niin se on välittämistä, Orava pohtii.
Orava muistaa lapsuudesta, kuinka poimittuja marjoja vietiin niitä kaipaaville. Hän tekee niin yhä. Ilahduttaa ikäihmisiä ja perheenäitejä marjasaaliillaan. Välittää heistä. Monesti marjoja noukkiessa hän miettii lämmöllä juuri sitä ihmistä, jolle tietää marjojen päätyvän.
Marjaisaa elämäntapaa ovat auttaneet ympärillä olevat samanhenkiset ihmiset.
– Kun ex-appiukkoni lopetti marjastamisen, hän toi minulle poimurinsa ja sanoi, että ole hyvä, Orava kertoo ja pyyhkii jälleen kyyneleen silmäkulmastaan.
Metsään meneminen ei ole ollut Oravalle ikinä vastenmielistä. Edes hyttyset eivät kiusaa, hänen verensä kun ei niille maistu.
– Paljon puhutaan siitä, kuinka luonto hoitaa mieltä Sitä ei voi liikaa korostaa. Saan metsästä tosi paljon hyvää oloa. Sinne voi huutaa ilot ja surut. Se on latauspaikka, kertoo Orava, jonka työ on hyvin sosiaalista.
Metsä ei pelota, eikä Orava ole sinne ikinä oikein eksynytkään. Jos tarkasta sijainnista ei ole tietoa, hän saattaa seurata hirvieläinten tekemiä polkuja. Puhelimeen hän turvautuu harvoin, sillä se meinaa unohtua matkasta marjareissulle lähtiessä.
– Olen joutunut opettelemaan puhelimen mukana pitämistä. Ja mitään sovelluksia, jotka kertovat, mistä mustikkaa löytyy, en ole käyttänyt ikinä.
Metsä ei ole vain marjastamista varten. Se on omanlainen luontodokumenttinsa, joka esittää katselijalle kaikkea kaunista ja yllättävää, mutta myös elämän raadollisuutta.
– Olen nähnyt, kuinka näätä nappaa oravan poikasen pesästä. Joskus olen saanut seurata, kuinka ilves mennä napsuttaa kallion rinteellä. Suden jälkiä olen nähnyt.
Kerran Orava on tippunut suohon niin, että ei olisi päässyt ylös ilman poikansa Topiaksen apua. Sen jälkeen suolle on menty aina kaksin.
– Muuten en ole itseäni satuttanut. Kaatunut kyllä ja tullut rinnettä alas persmäkeä. Se aina hetken ketuttaa.
Orava on päässyt itse kokemaan myös sen, miten metsä parantaa fyysisestikin. Viime vuoden alussa häneltä leikattiin lonkka. Sammalmättäillä kävellessä se kuntoutui niin, että jo saman vuoden syksyllä hän pääsi kiipeämään vuoreen, josta aiemmin oli vain haaveillut.
Ruuhkaa ei metsissä näy. Tänä vuonna Orava on kohdannut kaksi muuta marjastajaa, hekin ikäihmisiä. Nuoria perheitä ei metsissä näy.
– Ehkä se on se tämän päivän elämänrytmi ja siihen liittyvä malttamattomuus. Ämpäri pitäisi saada täyteen vartissa.
Oravan mukaan moni miettii, mitä varusteita metsään tarvii. Hänen mukaansa ei mitään erikoista. Kirpputorivaatteilla pärjää.
Mitään vinkkejä siihen, miten ihmiset saisi marjametsään, ei Oravalla ole antaa. Jos metsässä kulkeminen ei ole ollut luonnollinen osa elämää, eikä pakkaseen osaa marjoja kaivata, se voi olla vaikeaa.
Lapsetkin viihtyvät metsässä eri tavalla. Yksi kaipaa mukaansa askartelutarvikkeita, toinen eväitä. Oravan poika Topias viihtyi käpylehmiä rakentaen, tammenterhoja piilottaen ja hiirenkoloja etsien.
– Ja jos hän oli muutamankin marjan kerännyt pieneen kuppiin, niin oli hirveän tärkeää kehua. Pakottaminen ei toimi, mutta kyllä meillä kasvatukseenkin kuului se ajatus, että tietyt hommat tehtiin, Orava kertoo.
Marjastamisen perinne näyttää kovaa vauhtia siirtyvän Oravan perheeltä sukupolvelta toiselle – jälleen kerran. Siskonpoika Miro on juuri käynyt setänsä kanssa marjareissulla.
– Ja Topias on marjastamisen kanssa elänyt. Toivon, että minullakin on vanhempana joku, joka tuo minulle marjoja.
