Vanhempani olivat kuuroja, joten ensi sunnuntain evankeliumi on minulle läheinen: se kertoo, miten Jeesus paransi kuuron. Hän teki sen havainnollisesti: pani sormet miehen korviin, sylkäisi, kosketti kieltä, katsoi taivaalle, huokasi ja sanoi miehen kielellä effata, aukene. Kuuron korvat aukenivat ja hän kykeni myös puhumaan, löysi kielensä, jota oli ehkä joskus osannut.
Ihmiset sanoivat ihmeissään: Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan. He löysivät yhteyden tuntemaansa messiasennustukseen (Jes. 35:5–6): Jumala itse tulee ja pelastaa teidät. Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat… mykän kieli laulaa riemuaan.
Evankeliumi kertoo sen jälkeen neljän tuhannen miehen ruokkimisesta muutamalla leivällä ja kalalla, joista leivänpaloja jäi seitsemän korillista, moninkertainen määrä jaetuista leivistä. Sieltä Jeesus souti opetuslapsineen Betsaidaan, jossa hän paransi sokean miehen; toteutui jälleen sama Jesajan ennustus.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta suomalaisen aistivammaistyön uranuurtajan, Carl H. Alopaeuksen syntymästä. Hän toimi mm. Turkuun perustetun kuurojenkoulun johtajana.
Kuurojenopetuksessa oppilaat saatiin puhuviksi, mutta kesti toistasataa vuotta ennen kuin kuuromykkinä pidetyt kuurot ymmärrettiin kuuroiksi. Vieläkin heitä luullaan ja sanotaan mykiksi, mitä kuurot pitävät halventavana.
Vuosikymmenien aikana kuurojen yhteisö on kehittänyt viittomakieltä ja siihen perustuvaa kuurojen kulttuuriaan, jota kuurot pitävät tärkeänä. Monet kuurot vanhemmat toivovat syntyvän lapsensa olevan kuuro eikä kuuleva, toisin kuin luullaan. Näin lapsella ja vanhemmilla olisi yhteinen kieli, viittomakieli. Olisi luulonparannuksen aika.
Risto Ojala
