Ai minäkö? Niin, sinä juuri. Olin parikiloinen pieni rääpäle, kun synnyin ennen aikojani tähän maailmaan, isäni ja äitini ensimmäinen. Isälle iso ilo, äidille alkuun häpeä ja hämmennys.
Äitini, nuori uskova nainen oli tullut raskaaksi ennen vihkimistä. Isä oli toivonut löytävänsä naisen, jota voi rakastaa ja joka nyt tuli raskaaksi – kiireesti vihille siis. Isälle oli tärkeää saada sodassa menetettyjen nuoruusvuosien jälkeen itselleen valmiiseen kotiin pian oma perhe.
Vuoden päästä sain pikkusiskon. Äiti halusi luoda uraa ja perusti kotikiinteistöömme ompelukoulun, jolle oli suuri tarve sodan jälkeisessä pula-ajassa. Meitä lapsia hoitamaan hankittiin apulainen.
Äidin luomisen iloa kesti joitain vuosia, kunnes eräänä päivänä isä tuli kotiin ja löysi meidät lapset märässä loskakelissä töppösissä, jalat märkinä. Nyt riittää, oli isä todennut: ”meillä lapset hoitaa äiti eikä piika”. Ja niin tapahtui.
En kuollut vauva-aikana sairastamaani vakavaan ripuliin. Pitkäksi kasvaneena teininä isä usein ihmetteli, miten minusta olikin kasvanut noin pitkä tyttö.
Kun luen Davidin psalmia 139, tajuan itsekin olevani ihme, suuri Luojan tarkoin yhteen kutoma ihme. Siellä äitini kohdussa Hän minut valmisti tähän jo lähes 80 vuotta kestäneeseen elämään.
Miten helposti ihmeiden ihmettely hukkuu arjen rutiinien ja huolien alle.
”Mummi, mummi katso etana!” huudahti parivuotias pikkumies humpsahtaen rantahietikolle ihmettä tutkailemaan.
Me isot ihmiset tarvitsemme näitä pieniä ihmeitä pysäyttämään tohinamme, jotta näkisimme.
”Sinä loit minut sisintäni myöten. Sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. Minä kiitän sinua siitä, että olen ylen ihmeellisesti tehty! Ihmeelliset ovat sinun tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää.” Ps 139:13-14
Minä olen totisesti ihme, suuri ihme, mutta niin olet sinäkin.
Riitta Hellqvist
