NUOTION LOIMU syksyisessä metsässä, syysmyräkän ropina nurkissa, kurkien aura syksyn väripalettia vasten. Syksy on monella tapaa antelias vuodenaika, samalla kun se assosioituu luopumiseen ja kaipuuseen. Aktiivinen ja elämäntäyteinen kesä kääntyy syksyn hiljaisuuteen. Elonkorjuu ja luopuminen kulkevat rinta rinnan.
Syksyn tullessa on helppo huomata, kuinka käsiä palelee. Kesäkin tuntuu liian lyhyeltä. Oikeastaan jos tarkemmin ajattelee, niin oikeastaan tuntuu, ettei sitä kesää ollut ollenkaan. Ihmismieli on taipuvainen sivuuttamaan Taivaan Isän meille suomat hyvät asiat. Huomio kiinnittyy herkästi joko menneisiin tai tuleviin valittamisen aiheisiin. Elonkorjuun aika on kuitenkin myös kiitoksen aikaa. Pohjolan luonnon puhtaat antimet pakastimiin ja kellareihin säilöttyinä, täydet viljalaarit ja eläinten rehuvarastot ovat meitä kohtaan osoitettua uskollisuutta ja huolenpitoa. Mutta sormien palelu se vaan ei ota helpottaakseen.
Vanhasta luopuminen ja irti päästäminen ovat edellytys sille, että jotain uutta ja vehreää voi kasvaa tilalle. Irti päästäminen edellyttää luottamusta Taivaan Isän huolenpitoon. Vaan kun niin kiva olisi itse määrätä, milloin ja millä tavalla asiat menevät, muuttuvat ja uudelleen järjestyvät. On kuitenkin turhaa takertua vanhaan ja yrittää kontrolloida kaikkia asioita. Suuren suunnittelijan suunnitelmat hahmottuvat usein vasta jälkikäteen. Hän on luvannut pitää meistä huolen elämämme jokaisena päivänä. Hän pitää huolen myös luonnon eläimistä ja kasveista, kaiken pimeän ja kuoleman keskelläkin, ja jälleen antaa uuden kasvun.
Syksyn pimeyteen kätkeytyy toivo. Mitä pimeämpi huone, sen suurempaan merkitykseen nousee pieni kynttilän liekki. Pieni kiva teko, ystävällinen hymy, ääneen sanottu kiitos. Yksi pysäytetty ilkeämielinen juoru, yksi avattu ovi, yksi soitto yksinäiselle ystävälle. Tuo pieni liekki heijastaa Jumalan valoa.
Saara Westerholm
