TEKSTI & KUVA KATJA SIRVIÖ
KYLÄNRAITTI OLI lokakuun ensimmäisenä perjantaina pimeä ja sateinen, mutta Kuhmolan sali oli parin tunnin ajan täynnä värejä ja iloa. Siitä kiitos kuului runoilija Heli Laaksoselle, jonka johdolla ilo hilattiin katonrajaan asti, mutta myös monikymmenpäiselle yleisölle, joka ei alkukankeuden jälkeen aplodeissa säästellyt.
Lounaissuomalaisella murteella runoileva ja haasteleva Laaksonen ei ollut Kuhmoisissa ensimmäistä kertaa. Omien sanojensa mukaan hän on vieraillut Kuhmoisten kirjastossa ”joskus 800 vuotta sitten”, yleisöstä osa muisti kyseisen vierailun. Lisäksi Laaksonen kertoi, että hänen serkullaan on mökki Päijälässä, ja kuvataiteilija Eino Viikilänkin hän on tuntenut pitkään. Viime suvena Laaksosen toi Kuhmoisiin keramiikkakurssi.
– Onhan se järjenvastaista lähteä ajamaan Rauman Lapista tänne keramiikkakurssin takia. Mutta se tuntui oikealta, ja sellaisia asioita ihmisten pitää tehdä, Laaksonen sanoi.
Tässä jutussa Laaksosen murteella kuullut sanomiset on käännetty yleiskielelle.
Laaksosen esiintymistä Kuhmoisissa oli järjestämässä jämsäläinen poliisi, kesäkuhmoislainen, kirjailija ja kolumnisti Arto Koivumäki. Kyseessä oli Laaksosen ja Koivumäen keskinäinen oravannahkakauppa, sillä Laaksonen on auttanut Koivumäkeä hänen kirjoitusprojektissaan.
Siihen asti ihmettelette, että miksi ei voi sanoja sanoa loppuun saakka. Sitten alatte miettiä, että miksi ne pitää sanoa.
LAAKSOSEN ESIKOISKOKOELMA Pulu uis ilmestyi vuonna 2000.
– Siitä asti olen yrittänyt saada teitä kuuntelemaan minua. Tänään on se päivä, Laaksonen totesi heille, jotka olivat tulleet ensimmäistä kertaa häntä kuulemaan.
Kuten mainittua, Laaksonen paitsi kirjoittaa myös puhuu lounaissuomalaista yleismurretta. Kuulijoita hän lohdutti sanomalla, että 15 minuutkin kohdalla korva tottuu murteeseen.
– Siihen asti ihmettelette, että miksi ei voi sanoja sanoa loppuun saakka. Sitten alatte miettiä, että miksi ne pitää sanoa, Laaksonen totesi ja jatkoi, että murretta käyttämällä hän saa puolentoista tunnin esitykseen mahdutettua neljän tunnin asiat.
Laaksonen kertoo tavoitelleensa lavalla tivolimaista tunnelmaa. Eri väriset matkalaukut lavan reunalla kertovat teemoista, joita Laaksonen esityksessään käsittelee. Yksi niistä on glimmeri, itse keksitty vastakohta triggerille.
Yllään Laaksosella on laitilalaisen ompelijan tekemä mekko. Teettäjä oli halunnut mekon näyttävän Corel-pesupulveripaketilta. Lopputulos oli onnistunut, tosin Laaksonen oli kiskonut koltun ylleen väärin päin.
– Paljon helpompi pukea päälle, kun vetoketju on edessä. Siinä pikkujouluvinkki kaikille. Small talkia syntyy, kun kaikki kysyvät, että oletko huomannut, että…
Päässään Laaksosella oli kukkaseppelettä muistuttava päähine, joka kuuleman mukaan muuttuu reissu reissulta överimmäksi. Joka esiintymispaikkakunnalta kun tarttuu matkaan jotain päähineeseen lisättävää, kuten lasten muovinen broilerinkoipi, jouluvalot tai teippirulla. Kuhmolan näyttämöltä löytyi kosteudenpoistajapussi, josta sai keskeltä sitomalla hyvän rusetin.
Laaksonen puki ne tarinoksi. Sellaisiksi, jotka kertovat lajitovereitaan juksaavasta ja mikrossa lämmitettyjä kalapuikkoja nauttivasta pihaketusta.
HELI LAAKSOSEN puolentoista tunnin monologi ei ollut pelkkä runoilta vaan myös eräänlainen stand up -esitys, jossa ajan hengen vastaisesti ei naureskeltu katsojien kustannuksella vaan heidän kanssaan. Laaksonen jakoi katsojille tarkkoja havaintoja elämästä sekä mieleenpainuvia hetkiä arjesta, ja puki ne tarinoiksi. Sellaisiksi, jotka kertovat lajitovereitaan juksaavasta ja mikrossa lämmitettyjä kalapuikkoja nauttivasta pihaketusta.
Tutuiksi tulivat Laaksosen perhe: Itselleen uurnan teettänyt ja sen jo kertaalleen korjauttanut isä, itseään saamattomaksi päiväkirjan sivuilla moittiva äiti, keikoilla mukana oleva vähäflik sekä ruskeasilmäinen mies, joka löytää kirpputoreilta vaikkapa sen Corel-pesupulveripaketin.
Ja koko illan ajan Laaksosen tarinointia maustoi kyky nauraa. Ei muille, eikä pahantahtoisesti. Vaan eletylle elämälle, arkisille sattumuksille, olemassa oleville asioille sekä ennen kaikkea itselle.
