TEKSTI & KUVAT KATJA SIRVIÖ
Seurakunta on järjestänyt kuntalaisille kahvitilaisuuksia maaliskuusta 2022 lähtien. Kaverin kanssa kahville -nimellä alkaneet keskiviikkokahvit juotiin alun perin seurakuntakodilla.
– Idea oli, ja on yhä, että tuodaan naapurin ikäihminen ulos ja käydään kahvilla. Seurakuntakodin kynnys oli kuitenkin liian korkea, niinpä kahvittelut tuotiin tänne. Samalla aloimme tarjota kahvia joka keskiviikko, seurakunnan vapaaehtoinen ja Kahville kirjastoon -tapaamisen vetäjä Lea Sinivaara kertoo.
Keskiviikkona 24. syyskuuta seurakunta tarjosi kahvia 114:ttä kertaa. Ohjelma noudattaa tiettyä kaavaa: kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona on aina Risto Ojalan lähetyskahvila, toisen keskiviikon ohjelmasta vastaa kappalainen Tuomas Taipale, kolmantena keskiviikkona on Tarjan (Vesikallio) tuokio ja kuukauden neljäs keskiviikko on varattu vierailevalle tähdelle.
– Kivaa on se, että eri ihmiset kokoontuvat eri aiheiden ympärille. Kylien esitykset vuosi sitten keväällä keräsivät hyvin porukkaa, samoin Seppo Unnaslahden kertomukset vanhoista papeista, Sinivaara sanoo.
Yhteensä Kahville kirjastoon -tapaamisissa ja sitä edeltävissä tapahtumissa seurakuntakodilla on käynyt lähes tuhat osallistujaa.
– Kahville kirjastoon -tapaamisen ideana on luoda Tupa- ja Kotailtojen kaltaisia matalan kynnyksen tapahtumia. Tämä on siitä erilainen tapaaminen, että tässä on paljon viranhaltijoita mukana, Sinivaara kertoo.
Syyskuun 24. päivä kahvittelun ohjelmassa oli historioitsija Ossi Viidan luento Kuhmoisten historian pahimmasta vuodesta. Aihe kiinnosti kuntalaisia, sillä kahvipöydän ääreen ja ympärille kokoontui nelisenkymmentä kuuntelijaa. Se lähentelee ennätyslukemia.
– Minä ainakin tulin tänne ensimmäistä kertaa, ja aiheen vuoksi. Olen kiinnostunut historiasta, Pirkko Korpinen kertoi.
Viitaa olivat tulleet kuuntelemaan myös vapaa-ajan asukkaat Jukka ja Arja Leppänen, joiden mukaan tällaisilla kokoavilla tapaamisilla voi olla vain hyvä merkitys kuntalaisille.
Viita aloittaa luentonsa muistuttamalla, että hänen valintansa pitäjän historian pahimmaksi vuodeksi on subjektiivinen valinta, joku toinen voisi valita toisen vuoden.
– Olen tehnyt 32 vuotta erilaisia historiaan liittyviä kirjoja, eikä ole ollut sellaista aihetta, josta voisi kirjoittaa vain hyviä asioita. On pakko kirjoittaa pahoistakin. Siinä monesti miettii ihmisten motiiveja – miksi he ovat tehneet näin. Lisäksi miettii sitä, mitä itse olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa, Viita sanoo.
Historioitsija kertoo itsekin olleensa juniorina varsinainen pahuuden asiantuntija. Pohjanmaalla asuessaan viisivuotias Viita kuului pahojen tekojen kerhoon, jonka nimissä koltiaiset potkivat postilaatikoita ja kokeilivat tupakkaa tallin vintillä.
– Kiinni jäätiin. Omat ja naapurin vanhemmat olivat aika epätoivoisia. Heidän ei auttanut kuin soittaa poliisit puhuttelemaan poikia, ettei pidä pahuuden tekoja ruveta tekemään, Viita kertoo.
Pojat olivat naapuritalon olohuoneessa pelaamassa korttia elokuvien rosvojen tapaan, kun poliisi tuli paikalle. Virkavalta kärsi uskottavuuden puutteesta, sillä hän tuli siviiliautolla ja siviilivaatteissa. Puhuttelun teho lienee jäänyt vajavaiseksi, sillä Viita ei päässyt ”jengielämästä” eroon. Seuraavan kerhon nimi oli Kolmen kotkan pesä.
– Se oli aika reipasta. Sohittiin linkkuveitsillä vieraita jengejä. Onneksi elämä rauhoittui, Viita toteaa.
Ossi Viita on valinnut Kuhmoisten historian pahimmaksi vuodeksi vuoden 1918 sodan. Tuon vuoden tapahtumista alkaa myös hänen kirjoittamansa Kuhmoisten historian toinen osa.
– Seppo Suvannon kirjoittama ensimmäinen osa ilmestyi 1960-luvun lopulla. Sen tapahtumat päättyivät 1910-luvulle, loppuajasta on vain yleistä kuvausta. Fiksu historiatoimikunta ymmärsi, että 60-luvulla ei saanut vuoden 1918 tapahtumista kirjoittaa. Kun minä aloin toista osaa tehdä, oli menty 30 vuotta eteen päin. On normaalia, että kun aikaa kuluu, tulee historian tutkijoille enemmän mahdollisuuksia, Viita kertoo.
Historiatoimikunta antoi Viidan aloittaa Kuhmoisten historian toisen osan vuodesta 1917, joka selittää seuraavan vuoden raakuuksia. Lisäksi hän sai luvan kirjoittaa kaiken, mitä löysi.
– Olen saanut palautetta siitä, kuinka hirveällä asialla kirjan aloitin. Joillekin se on ollut liikaa.
Viita puhuu kuten historiaan kirjoitti, vuoden 1918 sodasta. Se on tietoinen valinta.
– Halusin valita vaikealle asialle mahdollisimman neutraalin nimen. Pidin mielessä sen, että osa katsoi sodan olevan vapaussota, jolloin venäläiset joukot ajettiin pois Suomesta ja itsenäistyttiin. Osalle se oli luokkasota, yhteiskunnallinen ongelma, jossa työväestö ja torpparisto koki, että heitä on kohdeltu väärin.
Kun kirjallisuutta aiheesta alkoi syntyä, näki kirjoittaja vastapuolen luonnollisesti pahaan taipuvaisena. Viidan mukaan hyviä ja pahoja oli todellisuudessa molemmilla puolilla.
– Historian tutkimuksen tehtävä ei kuitenkaan ole tuomita, eikä unohtaa, vaan nostaa tapahtumia esille. Ihmisiä kuoli myös sotatapahtumien ulkopuolella: terrorin uhrina, vankileirillä. Tehtävä ei myöskään ole tuomita teloituskäskyn antajia eikä myötäillä sivustakatsojia. Asiat pitää esittää, ja lukijat voivat pohtia syyllisyyskysymyksiä. Millaisia mahdollisuuksia yksittäisillä ihmisillä olisi ollut nousta vastustamaan vääriä tekoja, Viita sanoo.
Pelko oli vallannut pitäjän. Kuhmoisten Suojeluskunta oli päättänyt pyytää apua Jyväskylästä, josta tuli ylioppilas Artturi Paimelan johtama Vanajan ja Hämeenlinnan suojeluskuntien joukkue Kuhmoisiin. Tämän porukan esimmäisenä tehtävänä oli vangita ja viedä mukanaan paikkakunnan punakaartin hommaajat ja johtomiehet.
Vangittavaksi päätyivät Kuhmoisten SDP:n kunnallisjärjestön puheenjohtaja Peltiseppä Otto Ravila, Kuhmoisten työväenyhdistyksen puheenjohtaja räätäli Oskari Nieminen ja sihteeri maalari Kaarle Pohjanvirta.
– Mites tähän kaikki suhtautuivat valkoisten puolella? Olivat innoissaan siitä, että oli turvallisempaa? Ei suinkaan. Täällä oli henkilöitä, jotka ymmärsivät, että henkilöt eivät ole pahoja, vaikka heitä syytetään. Kuten kunnallislautakunnan esimies August Helminen ja kirkonkylän Muurilan talon isäntä Kalle Tervala, Viita kertoo.
Vangituista miehistä Nieminen ja Pohjanvirta säilyttivät henkensä, sillä heidät vietiin Jyväskylään. Ravila jätettiin Jämsään.
– Siellä vuosi oli aika kauhea myös. Punaisia ja työläisiä tapettiin surutta, tai murhattiin – millä nimellä sitä haluaakaan kutsua. Huomaatte, että minä en käytä tekstissä sanoja murha tai tappo, ne ovat juridisia termejä. Kuvailen rauhallisesti ja normaalein verbein, mitä tapahtui, Viita toteaa.
Ravila ammuttiin Jämsässä ja ruumis päätyi Jämsänjokeen, se oli perinteinen tapa piilottaa ruumiita. Ampujasta ei ole tietoa, eikä siitä, miksi hänet jätettiin Jämsään.
– Ilmeisesti syynä oli se, että huhun mukaan Ravilan hallussa oli tappolista, jonka perusteella alettaisiin toimia heti, kun Kuhmoinen on punaisten hallussa. Listat ovat historiantutkijoille epäselviä. Ovatko ne tappolistoja vai listoja vastapuolen johtajista, jotka vangitaan? Ei siinä listassa lue, että tämä on tappolista, Viita huomauttaa.
Puolueettomaksi julistettu Emil Virta(nen) ammuttiin ”sen enempää tutkimatta”. Näpin veljesten, Laurin ja Kallen vakoiluretki Padasjoelle paljastui, ja kolmen tunnin kuulustelujen jälkeen heidät surmattiin. Isä ja poika, Ville ja Mikko Salminen, olivat lainanneet sahan punaisten joukolle. Heidät ammuttiin ojan pientareelle. Joel Lemojärvi ei kaatunut taisteluissa vaan niiden jälkeen, kun tuntematon yksittäinen punainen kävi hänen päälleen ja puukotti hengiltä. Severi Friman oli valkoisten mukaan punaisten kätyri, ja hänet ammuttiin. Otto Lindroos ei houkutteluista huolimatta lähtenyt punaisten joukkoihin vaan ilmoittautui vapaaehtoiseksi valkoisten esikuntaan Kuhmoisten kirkonkylässä, josta häntä lähdettiin viemään Jämsään kuulusteltavaksi. Lindroos ammuttiin, ruumis päätyi Jämsänjokeen, eikä sitä koskaan löydetty.
Yksittäisistä vuoden 1918 tapahtumista eniten kiinnostusta herättää Harmoisten sairaalan verilöyly. Viidan mukaan kiinnostuksesta suurin osa liittyy Lauri Pihkalaan sekä siihen, oliko hän mukana ampumassa potilaita sänkyihinsä.
– Minun edessäni ei ole järkeviä lähteitä, joiden perusteella voisin aukottomasti sanoa, että Pihkala oli siellä. On vain erilaisia toissijaisia lähteitä, muisteloita, joihin voi vedota. Jos olisin käyttänyt muisteloita Kuhmoisten historiassa, se menisi totuutena eteen päin. Olin varovainen, enkä ruvennut suuria väittämään, Viita selventää.
Harmoisten sairaalaan hyökkäsi Hans Kalmin ensimmäinen komppania. Ruotsia puhuneet sotilaat ryntäsivät paikalle, marssivat järjestelmällisesti joka vuoteen viereen ja ampuivat kaikkia potilaita. 11 kuoli, vaikka potilaita oli 13. Kaksi oli jäänyt henkiin ilmeisesti vahingossa.
