Kun joskus tavoittaa rauhallisen hetken, saa siirrettyä ajatukset kauas tämän päivän hälinästä. Kuka mitäkin ajattelee, se on luonnekysymys. Rauhallinen olotila säilyy, kun näkee menneessä ajassakin hyvät puolet. Nykypäivä tuo korviin ja silmille jatkuvasti riitaa ja mekastusta, siispä jätetään onnettomuudet, nälkä ja viha ainakin tällä kertaa vähemmälle muistelulle.
Varhaislapsuudessa, kun ei ollut vielä lukutaitoa, sai tyytyä kuulemaansa ja näkemäänsä. Vasta myöhemmin tulivat avuksi lehdet, kirjat ja kartat, opetus kodin ulkopuolelta ja valmiiksi annetut säännöt, joiden mukaan oli puhuttava ja elettävä.
Näin maailma laajeni, mutta omalle ajattelulle ja mielikuvitukselle nousivat rajat ja pysyvät esteet. Olit jo iso, ja olit osa naapurustoa, koulua ja työelämää. Ensimmäisen kerran olit menettänyt itsenäisyytesi tehdä havaintoja omin silmin omaehtoisesti.
Ensimmäisiin muistikuviin painuivat maisemat, eivätkä ne onneksi lähde pois. Meiltä kotoa kuljettiin kesäaikaan rantapolkua Holmiin asioille. Ne asiat olivat töihin pyytämistä. Polku meni Pyrönpohjassa rantaniittua pitkin vähän märässä maassa, johon Alasen Pyrön peltosarat loppuivat. Polkua reunusti kukikas rantakasvillisuus, sitten kaislaa ja vettä. Se oli Päijännettä, sitä samaa, mitä oli kotorannassa taikka keskemmällä lahtea soutuveneen alla.
Päijänne näytti isolta, kun katsoi keskittyneesti kauas. Isä sanoi sitä Virmailan saareksi. Pienellä lapsella on tarkka näkö ja ihmeellinen kyky tallentaa muistiin näkemäänsä, vaikka olisi 3-4-vuotias.
Hyvin, hyvin pitkän vesimatkan päässä oli sinertävää vuorta metsän peitossa, mutta yksi kohta erottui metsän väristä vaaleana täplänä. Varmaankin kysyin sitä, ja vastaus oli Soramäki, vai oliko se sittenkin Kielevä. Lapsena piti oppia kahdet nimet, viralliset ja kansan käyttämät. Myöhemmin sukunimet tulivat kolmansiksi sekoittamaan muistamista. Kahdella nimellä kutsuttiin sitä valkoista täplää suuren selkäveden takana: Soramäki tai Kielevä, Kielevä tai Soramäki, sama paikka. Niin oli Ojalakin Ryppylä, eikä siinä ollut mitään kummallista. Riitti, kun tunsi Teutorin, sukunimeä ei käytetty.
Soramäkeläisiä Virmailasta en koskaan tuntenut, mutta nyt isona olen kartasta katsonut, että se torppa oli Kellosalmen kartanon alueella. Nyt on puusto kasvanut siellä päin kuten täälläkin. Rakennus ei enää erotu Pyrönpohjaan, mutta ummessa on rantapolkukin. Vain vesi on entinen, on pysynyt sinisenä ja pinta samassa tasossa, eli Päijänne on pysyvä, vaikka ihmisten suvut tulevat ja menevät.
Nyt isona ja vanhempana olen mitannut kartalta Pyrönpohjan ja Kielevän välisen vesimatkan. Se on suunnilleen 7,5 kilometriä. Siellä talon takana nouseva sinertävä metsä kohoaa toista sataa metriä Päijänteen pintaa korkeammalle. Ilmankos Virmailan saari erottuu kunnioitettavan korkeana maastona Kuhmoisten rannoilta katsottuna.
Seppo Unnaslahti
Artikkelia muokattu 28.9. klo 18.10. Lisätty kirjoittajan nimi.
