KIRJASTOSSA ON yksi ongelma, josta minun on vaikea valittaa: kirjoja on liikaa. Niitä on liikaa siihen nähden, kuinka monta kirjaa haluaisin saada elämäni aikana luettua.
Tänäkin vuonna suomalaiset kirjailijat ovat jälleen päättäneet julkaista toinen toistaan kiinnostavampia romaaneja. Kun saan uusia kirjoja käsiini, ensimmäinen ajatukseni on yleensä ”tuon minä haluan lukea!”. Hetken päästä ajattelen saman toisesta kirjasta. Ja kolmannesta. Lopulta katson työpöydällä olevaa pinoa ja tajuan, että vuorokaudessa on edelleen vain 24 tuntia.
Kirjastotyössä on kuitenkin juuri tämä hieno puoli. Kaikkia kirjoja ei tarvitse lukea itse. Riittää, että tietää jotakin siitä, mitä on tarjolla – ja osaa kuunnella ihmistä, joka etsii omaa kirjaansa.
Jos haluaa yhden vuoden 2026 romaanin, jossa on klassisen suurromaanin tuntua, kannattaa tarttua Tommi Kinnusen Pitkään aukeaan. Johannes, valokuvaaja ja neljän lapsen isä, katsoo elämästään taaksepäin ja yrittää ymmärtää rakkautta, menetyksiä ja niitä asioita, joita emme aina osaa sanoa silloin, kun olisi niiden aika. Romaani on vain 267 sivua, mutta Kinnunen ehtii niissä paljon.
Jos taas historia kiinnostaa, Rosa Liksomin Talo vie vuoteen 1944 Tornion jokilaaksoon. Suuren talon arki, sodan päättyminen ja uuden ajan alku muodostavat näyttämön romaanille, jossa yksittäisten ihmisten elämä on kiinni paljon itseään suuremmissa tapahtumissa.
Jos kaipaat jotakin aivan muuta, kannattaa kokeilla Juhani Karilan Terapeuttini on ihmissusi -romaania. Jo nimi lupaa, ettei luvassa ole ihan tavallinen terapiakäynti. Karila yhdistää tuttuun tapaansa huumoria, outoutta, luontoa ja ihmiselämän kipeitä kysymyksiä.
Sirpa Kähkösen Marius puolestaan on lukijalle, joka pitää hiljaisemmista mutta tunnevoimaisista romaaneista. Se on yhden päivän aikana avautuva tarina rakkaudesta, kaipauksesta ja irti päästämisestä.
Kjell Westön Coda vie 1980-luvun Helsingin taidepiireihin ja ystäväjoukon elämään. Kun vuosikymmeniä myöhemmin katsotaan taaksepäin, nuoruuden rakkaudet, kunnianhimo ja pettymykset saavat uusia merkityksiä.
Leena Krohnin Näköisyys puolestaan sopii lukijalle, joka haluaa kirjalta myös ajateltavaa. Tekoäly, todellisuus ja ihmisen suhde teknologiaan ovat siinä läsnä. Ehkä kirjan äärellä tulee väistämättä mieleen myös kysymys siitä, mitä kaikkea kone voi meistä tietää – ja mitä se ei koskaan voi ymmärtää.
Ja sitten on Katja Ketun Brita-Kajsa, joka vie 1800-luvun Lapin maisemiin ja vähän tunnettuun historialliseen henkilöön. Tarina muistuttaa, kuinka paljon Suomen historiassa on vielä ihmisiä, joiden elämä ei ole päätynyt oppikirjoihin.
Seitsemän kirjaa, seitsemän erilaista maailmaa.
Koska hyvä kirja ei välttämättä ole se, josta kaikki muut puhuvat. Se voi olla kirja, jonka vuoksi kahvi jäähtyy pöydälle, puhelin unohtuu kokonaan ja huomaan yhtäkkiä lukeneeni vielä yhden luvun, vaikka piti mennä jo nukkumaan.
Sellaisen kirjan minä toivon löytäväni tänäkin vuonna. Ja jos löydän kaksi, tilanne on vielä parempi!
Eeva Markkanen
