HYVÄ KOULULAISEN vanhempi. Kerrottiinko teillä kotona hullusta koiratädistä, joka törmäilee koululaisiin kevyen liikenteen väylällä urheilukentän nurkilla? Se olin minä. Kerrottiinko myös, mikä törmäykseen johti? Toinen törmänneistä kulki kymmeniä metrejä katse (oletettavasti) älylaitteeseen painettuna. Samoin teki rinnalla kulkeva kaveri. Törmäyksen toinen osapuoli halusi tietää, kuinka syvälle ruudun syövereihin voi liikenteen seassa kulkiessa uppoutua. Aika syvälle. Toivottavasti en pelästyttänyt liiaksi, ja toivottavasti sain viestini kommunikoitua riittävän selkeästi. Kulkiessa olisi hyvä katsella muuallekin kuin käsiinsä.
Jonkin matkaa käveltyäni vastaan tuli koululainen skuutilla potkutellen. Hän hidasti meidät nähdessään, naulitsi katseensa koiriini, hyppäsi pois skuuttinsa päältä, ja vilkaisemattakaan minua lähti lähestymään itselleen ventovieraita koiria. Tällä nuorella olivat korvat sekä hoksottimet käytössä. Kielsin napakasti lähestymästä vieraita koiria lupaa kysymättä. Epäröimättä nuori kysyi luvan, sai sen, ja koirat saivat rapsutuksensa. Toivottavasti tapaamisesta jäi myös toiselle osapuolelle hyvä mieli.
Pienen kylän ja kyläyhteisön ehdoton vahvuus on se, että ”kaikki” tuntevat toisensa, tai ainakin tunnistavat kasvot tai tietävät jonkun lähipiiristä. Toisinaan se häiritsee – etenkin kun listaan lisätään se, että ”kaikki” tietävät myös toistensa asiat. Pääasiassa tuttuus luo kuitenkin, mahdollistaessaan ”koko kylä kasvattaa” -mentaliteetin, turvallisuuden tunteen.
Kun koulutaival alkaa, ei vanhempien katse voi alati olla naulittuna jälkikasvun selkään. Liikennesääntöjä ja muita turvallisuustekijöitä on saatettu käydä läpi jo vuosikausia, mutta keskenkasvuisten harkintakyky pettää useammin kuin aikuisten. Nuoret ovat kuolemattomia, ja joukossa ajattelemattomuus arkipäiväistyy. Sen vuoksia ainakin allekirjoittanutta äitinä lohduttaa ajatus siitä, että lapseni voi kulkea kaduilla jos ei minun, niin jonkun muun valvovan katseen alla.
Ajatus koko kylästä kasvattajana vaatii avointa mieltä ja vahvaa luottamusta muihin. Lasten ja nuorten tekosiin puuttuminen ei ole kiusantekoa, vaan useinkin ohjausta yleisten normien pariin ja parhaimmillaan riskien hallintaa ja vaaroilta suojaamista. Monesti myös ulkopuolisen aikuisen koodaama viesti menee jakeluun paremmin kuin omien vanhempien paasaus.
Turvalliseksi ja suojelevaiseksi osoittautunut aikuinen on myös se, jonka puoleen lapsi tai nuori kääntyy silloin, kun hänellä on siihen tarve. Hiljaisuus ja puuttumattomuus ovat merkkejä välinpitämättömyydestä, eivätkä luo sukupolvien välillä tarvittavaa vuorovaikutusta.
Katja Sirviö
