Tämän lehden viimeisellä sivulla kerrotaan Emma Nikanderista, hänen kirjoittamasta kirjasta ja kirjan aiheesta – utopioista. Virallisen määritelmän mukaan utopia tarkoittaa aatteen mukaista, toistaiseksi toteutumatonta yhteiskuntaa. Tuo määritelmä saa mahdottomuudessaan hylkäämään koko utopioiden ajattelun, mutta Nikanderin kirja Maailman paras maailma – lempeät ja radikaalit utopiat (Atena) antaa utopioillekin mahdollisuuden. Miten utooppiset ajatukset voisi valjastaa hyödyksi?
Harvalla meistä on halua muuttaa kokonaista yhteiskuntaa, mutta mikä estää ajattelemasta omaa utooppista elämää ja elinympäristöä? Millainen olisi utooppinen arkeni, maanantaini, millaisia ihmiset ympärilläni? Nikanderin mukaan tällaiset utooppiset pilkahdukset voivat antaa toivoa.
Lomien päättyminen ja kesän taittuminen syksyksi ovat monelle uuden alun aikaa. Monesti se näkyy elintavoissa: kalenteri täyttyy uusista harrastuksista ja jääkaappi terveellisistä ruoista. Puhutaan tavoitteista ja halutaan valjastaa käyttöön oma parempi minä, minä 2.0.
Itsekuri on väsyvä lihas ja suuret kurinalaiset muutokset harvoin kantavat kauas. Mitä jos tähän syksyyn lähtisikin lempeämmän otteen kautta, utopioiden kautta? Kuinka pitkät yöunet nukkuisin joka yö omassa utooppisessa arjessani? Harrastavatko kaikki hikipäässä, vai voiko hyvinvointi syntyä siitä, että ei tee mitään? Tarvitseeko edes pyrkiä syksyiseen nousukiitoon? Onko ajatus ikuisesta henkisestä kesästä utopia?
Oma utooppinen ajatukseni liittyy ihmisten kohtaamiseen. Haluaisin, että kaikki tervehtisivät ja puhuisivat kohteliaasti paitsi kasvotusten myös viestien välityksellä. Unohdettaisiin solvaukset, muka hauskat nokkeluudet ja rivien väliin piilotetut solvaukset ja osattaisiin miettiä, miltä minusta tuntuisi tulla kohdelluksi noin. Ei ehkä kovin suuri yhteiskuntakritiikin väline, mutta yksilölle merkittävä. Ja vaikea.
