TEKSTI & KUVAT KATJA SIRVIÖ
”Emme sinua olekaan nähneet pitkään aikaan, mutta äänesi on kuultu”, saattoivat kaverit todeta Hannele Nikkiselle, kun tämä vielä 1990-luvulla työskenteli itsepalvelumyymäläksi muutetussa Jämsän Alkossa, jossa henkilökunnan tilat oli erotettu myymälästä kevytrakenteisilla väliseinillä. Nikkisen tunnetulla ja kuuluvalla äänellä on hyvä kertoa elämäntarinoita. Ja niitä riittää:
”On se ääni aiheuttanut riitaakin. Toiset kokevat sen huutamisena. En vain mahda sille mitään. Jos haluan saada sanani kuulumaan, on käytettävä ääntä. Mutta on siitä hyötyäkin ollut. Teatterissa en koskaan tarvinnut mikrofonia, enkä tykännyt sitä käyttääkään.
Ihmiset ovat joskus kysyneet, miksi minulla on niin kova ääni. Vastasin aina, että minulla on neljä veljeä ja navetta kaukana. Äitiä tarvittiin meinaan välillä hätiin kesken lypsyn. Veikko on meistä vanhin, sitten Seppo, Matti, minä ja Heimo on minua nuorempi. Eniten minä Matin ja Heimon kanssa tappelin. Heimon päihitin ja Matille hävisin.
Isän rooliin jo nuorena joutunut Veikko on rauhallinen kuin mikä. Ei hän paljon meitä komennellut, tarpeen tullen vain. Heimo on myös rauhallinen, mutta puhuu seurassa kovastikin. Mattihan meistä suulain oli, minuakin suulaampi, mutta ei hänellä näin kova ääni ollut.
Tykkäsin koulussakin näytellä. Kansakoulussa minut pistettiin pukin muoriksi, yhteiskoulussa olin yhtäkkiä aina keijukaisryhmässä. Kirkonkyläläiset yleensä saivat ne puheroolit. Yhteiskoulussa meidän kirjoittava luokka näytteli joulukuvaelman, ja opettaja esitti, että jos minä olisin enkeli. Olin oikein mielissäni, sillä koko luokka ei päässyt näyttelemään.
Olin käynyt seurakunnalta hakemassa alban lainaksi, ja sädekehä oli päässä. Olin ottanut korkeakorkoiset kengät, etten kompastu albaan. Ne olivat niin kovapohjaiset, että kun minä liihottelin ilosanomaa kertomaan, niin vanhan juhlasalin ontosta lavasta kuului vain töms, töms, töms. Minä häpesin niin kamalasti sitä ja vannoin, että tämä on vihoviimeinen esitys.
Kun Kiiskisen Urho sitten pyysi harrastajateatterin talvinäytelmään, niin siitä se näytteleminen taas sitten lähti. Olinkin mukana kesällä ja talvella – se oli jatkuvaa teatteria. Yksi näytelmä oli sellainen, jossa säikähdin pyssyn pamausta niin paljon, että lensin siitä pepulleni maahana. Minulla oli kaksi terveyskeskuksesta saatua vaippaa housussa päällekkäin, ettei takapuoleen satu. Yhdessä näytöksessä jätin tarkastamatta polun, jolle lensin, ja siellähän oli irtokiviä ja käpyjä. Kankkuun sattui, pikkuisen vedet silmiin purskahti, mutta näytelmä jatkui. Sen jälkeen kävin aina luutimassa paikan ennen esitystä.
Kouluaikana minulla oli aupair-asiat mielessä. Olin 17–18-vuotiaana Lontoossa. Hakupapereihin piti kirjoittaa tarinaa itsestä, ja minä pyysin meidän englannin kielen opettajaa, Peltosen Oilia, jelppaamaan minua. Isäntäperheen rouva kehui myöhemmin, että minulla oli ollut niin loistava teksti.
Lukuaineiden lukija en ole koskaan ollut. Englannista tykkäsin ihan opettajan ansiosta, tykkäsin Oilista.
Sitä puhuttua tavallista kieltä osasin, mutta en mitään kaunokieltä. Silloin Lontoossa oli kauheasti aasialaisia, ja kaikkialla kuului englantia, joka ei ollut puhujien äidinkieli. Huomasin, että ei mitään kielioppisääntöjä tarvitakaan.
Lontoon perheessä oli kolme teini-ikäistä poikaa ja kolme autoa. Isäntä ei autoa ajanut, hän oli asianajaja. Emäntä oli kotirouva ja kuskasi isäntää Rolls-Roycella. Kun hän lähti kauppaan, hän otti sinisen Triumphin. Minulle olisi annettu käyttöön melkein käyttämätön rättikattoinen valkoinen Triumph. Minä en uskaltanut sillä ajaa, minulla oli Jopo-mallinen pyörä. Sillä minä ajelin pitkin Piccadilly Circusta ja olin perillä paljon nopeammin kuin bussit.
Aamuisin herätin kaikki perheenjäsenet ja kysyin jokaiselta: “Kuinka haluat munasi tänä aamuna?” Yksi pojista halusi kolmen ja puolen minuutin munan, toinen neljän minuutin munan, kolmas munakokkelin. Herra ja rouva ottivat yleensä samanlaiset, häränsilmän, jota ei saanut kahta puolta paistaa, eikä valkuaisessa saanut olla ruskeaa reunusta.
Kun tulin Lontoosta Suomeen, niin seuraavana päivänä menin motellille töihin. Siellä tapasin Raimon, kun palvelin häntä ja hänen seuruettaan. He jäivät mieleen, kun olivat kiva porukka ja jättivät hyvin tippiä.
Parikymppisenä muutin Raimon luokse Turkuun ja työskentelin sielläkin ravintolassa. Meillä oli työasut, joissa oli hameessa sivussa napit. Niitä sai jättää auki sen mukaan, miten pitkää harppausta otti. Me ristimme napit tippinapeiksi: Mitä korkeammalle napit jätti auki, sitä paremmin sai tippiä.
Niissä töissä kuulin suuria salaisuuksia ja kaikenlaisia tarinoita. Tiesin jo pari vuotta ennen asian julkituloa, että Johannes Virolainen styylasi Kyllikin kanssa ja Kaarina sai jäädä.
1981 palasimme takaisin Kuhmoisiin. Aloimme suunnitella, jos pääsisimme asumaan Lahden ja Jyväskylän välille. Minä löytäisin kyllä ravintolatöitä, mutta Raimo ei laivahitsaajan töitä. Yksi vihjaisi sitten, että motellilla on talonmiehen paikka auki ja siihen sisältyy työsuhdeasunto.
Me laitoimme hakupaperit, ja Raimo kävi Suomi-Neuvostoliitto-seuran herrojen haastattelussa. Hänet valittiin työhön. Kun motellista tuli alkoholiparantola, Raimon työpaikka oli Alku ry ja minä olin samanaikaisesti töissä Alko Oy:ssä.
Kun kävin kansakoulua Patavedellä, katselin tässä kohtaa Pataveden tietä aina ensimmäisiä kevään merkkejä. Löysin tästä perhoset ja muuta sellaista. Ihastuin paikkaan ja päätin, että tälle paikalle haluan talon joskus.
Minulla on ollut näkövaikeuksia. Lääkäri sanoi, että jos joskus taloa rakennat niin muista, että yhteen kerrokseen, ilman kynnyksiä ja luonnonvaloa paljon. Jouduin hylkäämään haaveen rinnetalosta ja rakensimme kodin tänne tontin ylälaitaan.
Meillä on Ruolahdella metsän keskellä mökki. Raimo kaatoi puita sieltä ja tämän tontin laidalta. Seuraavana äitienpäivänä tuli kenttäsahuri, tukit oli naapurin mies traktorilla tänne tuonut. Raimo tätä rauhassa rakenteli, joitain talkoita oli ja sukulaisia auttamassa.
Olin Kuhmoisista pois vain seitsemän vuotta. Täällä on kivoja ihmisiä. Kyllä Kuhmoinen on hyvä asua, mutta minua vähän huolettavat nuo nykyiset muutokset. Eivät oikein ole minun mieleisiä nämä terveydenhoitohommat.”
