OTSIKON SANONTA on alun perin englantilaisen runoilijan ja papin John Donnen (1571–1632) teoksesta, joka on suomennettu nimellä Rukouksia sairasvuoteelta.
Eläkkeelle jäätyäni ja Kuhmoisiin muutettuani nuo sanat tulevat melkein viikoittain mieleeni kuunnellessani sanomakellojen soittoa. Parikin kertaa on sattunut niin, että olen lenkilläni juuri kirkon kohdalla kellojen soidessa. Samaan aikaan ohi on ajanut surusaatto. Jonkun rakas ja läheinen on viimeisellä matkallaan. Kuolema pysähdyttää aina. Kellot muistuttavat myös omasta kuolevaisuudesta.
Olin 23-vuotias, kun kohtasin ensimmäisen kerran hyvin läheisen ihmisen kuoleman. Silloin tuntui, että koko maailma pysähtyi, koko elämä asettui uuteen järjestykseen. Näin nykyhetken, menneisyyden ja tulevaisuuden uudesta perspektiivistä. Ymmärsin syvästi elämän haurauden ja jokaisen ihmisen elämän ainutlaatuisuuden. Ketään ei voi korvata, jokainen on arvokas.
Kun arki on kiireistä ja työ täyttää elämän, kuolema tuntuu kaukaiselta. Nykyajassa kuolema on oikeassa elämässä työnnetty syrjään ammattilaisten hoidettavaksi. Kuitenkin esimerkiksi viihteessä kuolema näyttelee usein pääroolia. Ehkä käsittelemme näin vaikeaa aihetta turvallisesti.
Jostakin olen kuullut ajatuksen, että ellei ymmärrä omaa kuolevaisuuttaan, ei oikein osaa elääkään. Pitänee paikkansa.
Herkkänä lapsena mietin välillä kuolemaa ja pelkäsinkin sitä. Kun sitten teini-iässä löysin turvan Jumalassa, kuolemanpelko katosi. Ensimmäisen läheisen ihmisen kuoleman myötä Raamatun taivas tuli eri tavalla todelliseksi.
Jeesus puhui siitä, että hän menee valmistamaan meille paikkaa (Joh.14). Ristillä riippuessaan hän sanoi katuvalle pahantekijälle: ”Tänä päivänä sinä olet minun kanssani paratiisissa” (Luuk. 23).
Jokainen ihminen on Jumalalle äärettömän rakas ja kallisarvoinen. Hän haluaa nähdä jokaisen luonaan perillä Taivaan kodissa. Jumalan suunnitelma on, että elämä hänen yhteydessään alkaa jo täällä maan päällä. Kuolema ei ole silloin loppu, vaan aivan uuden alku.
Marjaana Nikula
