OLET VARMAAN joskus hukannut jotakin itsellesi tärkeää. Mieleeni muistuu tuttu matkanjohtaja, joka kadotti oman passinsa ulkomaisella lentokentällä. Tarinalla on onnellinen loppu, mutta hän ehti kokea kauhunsekaisia tunteita ennen passin löytymistä ja helpottunutta iloa. Oma kokemukseni on, että kun löytää sen, mitä on etsinyt, kokee erityistä, löytämisen iloa.
Itse harvoin hukkaan mitään. Paitsi käsineitä. Viimeksi hukkasin käsineeni kirkkomatkalla naapurikunnassa. Kun viikon päästä poikkesin kysymään löytötavaroita tuon paikkakunnan huoltoasemalta, jossa olin myös käynyt, näin tutut käsineet kassan vieressä. Koin lapsenomaista iloa.
Tilanne alkoi puhutella minua. Mieleeni tuli kertomuksia Raamatusta, joissa puhuttiin kadottamisesta ja löytämisestä. Ensin mieleeni tuli kertomuksen tyttö, joka kadotti hopearahan ja etsi sitä sitkeästi. Löydettyään rahan hän kutsui naapuritalojen naiset iloitsemaan kanssaan (Luuk. 15). Saman luvun kertomus paimenesta on myös puhutteleva. Kun hän löytää laumasta eksyneen lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen ja pitää kotiin saavuttuaan juhlat.
Raamatussa sanotaan: ”Ihmisen Poika, Jeesus, on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on.” (Luuk.19:10).
Ihminen voi olla kadoksissa ja eksynyt ymmärtämättä sitä itse. Elämä tuntuu tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Meidät on luotu elämään yhteydessä ja suhteessa Luojaamme, Taivaalliseen Isään. Hän etsii ja kaipaa jokaista ihmistä takaisin luokseen. Tie sinne on yksinkertainen ja selvä – Jeesus Kristus. Jeesus sanoo itsestään: ”Minä olen ovi. Ja minä olen tie.”
Kadonnut voi löytyä. Sen jälkeen hän voi kokea löytymisen iloa. Itse koin tämän ilon nuorena koulutyttönä täällä Kuhmoisissa. Löytyneenä on ollut hyvä elää.
Marjaana Nikula
