Kolumni: Nyt ei ole eilen eikä huomenna

Pulahdan veteen. Näen vedenpinnan leikkisän väreilyn. Lumpeen lehdet kelluvat pinnalla ja vesikirput hyppelehtivät keveillä jaloillaan pitkin veden pintaa. Auringon välke tanssii veden liikettä mukaillen pienen pienillä aalloilla.

Sukellan. Näen samean veden ja mutaisen pohjan. Näen vesikasvien hidastetun huojunnan. Näen lähestyvän karikon, joka muuttaa uhkaavan olomuotonsa ystävälliseksi lähestyessäni.

Näen uloshengitykseni kuplat, jotka pulputellen nousevat ylöspäin ja rikkovat veden pinnan. Tunnen olevani osa järven elimistöä. Olen osa luontoa. Vesi hoitaa minua lämpimässä sylissään, ilma pitää minut hengissä.

Uidessa minun on helppo elää tätä hetkeä. Jokaiselle hetkelle saa ja on oltava läsnä. Uidessa joudun säätämään hengitystäni, joudun huomioimaan liikkeeni. Aistin luontoyhteyden joka solullani.

Nautin, elän ja hengitän.

Usein päivämme kuluvat niin, ettemme ehdi tutustua hetkiin, jotka vilistävät ohitsemme.

Haluamme kiireellä matkata tulevaisuuteen jonnekin, missä asiat ovat paremmin. Tai jäämme jumittamaan  menneisyyteemme märehtimään siellä tehtyjä virheitä, loukkauksia ja vääryyksiä. Tai muistelemme ennen kaiken olleen paremmin.

Miksei tämä hetki riitä meille? Miksei tämä hetki ole hyvä?

Kaupan jonosta haluamme päästä äkkiä kotiin. Kotoa haluamme ulos. Ulkona on liian kuuma. Nythän on ties kuinka mones hellepäivä, ainakin neljäs.
Helteestä haluamme viileään.

Marraskuun räntäsateesta haluamme Teneriffalle. Teneriffalla Saharan hiekka lentää silmiin ja rannalla on turhan ruuhkaista. Haluamme äkkiä kotiin järjestelemään joulua. Kunhan kiireet jo loppuisivat ja saapuisi joulurauha. Sitten pitääkin jo potkia joulun sukulaisvieraat matkoihinsa. Joulukinkku on loppunut jo ajat sitten.

Saataisiinpa jo karistaa vanha vuosi harteilta. Uusi ja tuore vuosi tuo aivan varmasti paljon parempaa elämää.

Mutta talvi onkin sitten liian vähäluminen ja kevät liian pitkä. Eikä aikaakaan, kun löydämme itsemme taas hikisinä valittamasta kesän kuumuudesta. Kunhan se liian kylmä alkukesä on lusittu. Voi näitä kesähelteitä!

Hetket valuvat elämästämme kuin hiekka sormien välistä.
Päätän laajentaa hetkessä elämisen kaupan jonoon. Pysähdyn kuuntelemaan hengitystäni. Kuuntelen ja hidastan. Olen läsnä. Mitä hitaampi ja pidempi on jono, sen enemmän minulla on elämässäni hetkiä.

Arja Mäkelä