OLI SYNKKÄ ja myrskyinen yö. Ulkona satoi, mutta sisällä talossa oli kuivaa ja rauhallista. Siellä nukuttiin ja nähtiin varmaan kauniita unia. Kunnes… Ullakolta alkoi kuulua ääniä. Ne tulivat hiljalleen uneen mukaan, lopulta muuttuen karmiviksi.
Viimein oli pakko herätä. Jokin liikkui ullakolla. Liikkui ja möykkäsi. Piti hirveää ääntä. Ääni lähestyi. Lähestyi ja lähestyi. Oli tehtävä jotain. Seurasi kamppailu; elämästä ja kuolemasta. Kuolinkamppailu, jossa toinen loppujen lopuksi murskattiin. Tapahtuiko siis murha, tai vähintään tappo? Tavallaan.
Seurasi kamppailu; elämästä ja kuolemasta.
TÄMÄ EI ole kliseinen kohta jännitysromaanista, vaan totisinta totta. Muutama aika sitten, syksyisessä koti-Suomessamme, peräti omassa Kuhmoisissamme sattui tällainen tapahtumasarja.
Heräsin näet eräänä yönä todella häiritseviin ääniin. Yläkerrassa kolisi kummasti. Hetken päästä ymmärsin, mistä ääni tuli. Hiiri oli mennyt loukkuun. Odotin sängyssä hetken, että se kuolisi. Mutta mellastuspa vain jatkui. Lopulta sain tarpeekseni ja lähdin vilkaisemaan tilannetta. Ja toden totta, hiiri oli mennyt syöttiin, mutta se oli jäänyt siihen jumiin vain tassustaan.
Mietin hetken tilannetta, miten toimia. En halunnut tulla vahingossa purruksi, joten päätin ottaa pitkän metallitikun, teltan maakiilan, avukseni. Sillä sainkin turvallisesti siirreltyä loukun ja hiiren ulos parvekkeelle. Sitten oli uudestaan pienen harkinnan aika. Hetken päästä päätin, mitä tehdä eli päätin hiiren päivät tallaamalla sen kengälläni kuoliaaksi. Otus vinkaisi rumasti, ja sitten tuli pitkä hiljaisuus.
Hankkiuduttuani hiirestä eroon ja viritettyäni ansan uudestaan mahdollisille uusille saman suvun edustajille, mieleeni nousi nopeasti ajatuksia, perustavan laatuisiakin. Minulle, puoliammattimaiselle Lapin vaeltajalle, käytännölliselle luonnonsuojelijalle, korpifilosofille. Kertoiko tuo äskeinen, periaatteessa hyvin tavallinen tapahtumaketju nimittäin jotain hyvin syvällistä ihmismielestä, luonnosta ja koko maailmankaikkeudesta.
Kertoiko tuo äskeinen, periaatteessa hyvin tavallinen tapahtumaketju nimittäin jotain hyvin syvällistä ihmismielestä?
IHMISKUNNASSAHAN ASIAT, valitettavasti, menevät usein näin: vahvempi ihminen murskaa/hyötyy heikommasta, isompi kunta sulauttaa pienemmän itseensä, suurempi yhtiö murskaa pienemmän, suurvalta valtaa pienemmän valtion. Näinhän se on, ainakin yrittävät.
Mutta toisaalta, samaahan tapahtuu koko ajan luonnossakin. Olemmeko siis erilaisia, erillisiä luonnosta. Emme tietenkään. Meidän, siis ihmiskunnan teoilla tosin saattaa olla pysyvämmät, vakavammat seuraukset. Vai onko sittenkään? Luulemmeko olevamme vain muun luonnon yläpuolella. Joissain asioissa ehkä olemme, ainakin tällä hetkellä, valitettavasti.
Väitämme pyrkivämme tasa-arvoon, tai ainakin tietyt poliitikot väittävät. Ja samalla ovat huolissaan luonnosta, ilmastonmuutoksesta, rasismista. Ei näitä samoja ihmisiä kyllä käytännössä koskaan erämaassa näy, Helsingin kaduilla teitä tukkimassa kylläkin. Ja he tuntevat luonnon, ja elämän…
No, enpä minäkään täysin, ei kukaan tietenkään näe maailmaa kuin oman maailmankuvansa valossa, kuten ei myöskään luontoa. Mutta juuri siksi, mitä luonto meille yrittää opettaa, ei ainakaan tasa-arvoa. Eivät nämä aktivistitkaan tasa-arvoa lopulta halua, vaikka niin ehkä luulevat, vaan maailmaa, joka toimii niin kuin he haluavat. Mutta paluu luontoarvoihin, mitä se oikeasti sitten olisi.
Luonnossa ei ole tasa-arvoa, vaan vahvemman oikeus.
ELÄMÄ SOPUSOINNUSSA luonnon kanssa, vapaana kaikesta kilpailusta, rahasta ja vallasta. Se olisi hienoa, silloin kaikki olisi hyvin… mutta se on utopia, kuten maailmanrauha, kommunismi tai tasa-arvo. Luonnossa ei ole tasa-arvoa, vaan vahvemman oikeus. Meillä on kyky tasa-arvoon, johtuen siitä, että olemme orjuuttaneet luonnon käyttöömme. Olemme kuitenkin vain osa luontoa. Niin kauan, kun pyrimme tasa-arvoon keskenämme, ihmisten kesken, olemmeko sopusoinnussa luonnon kanssa, joka on osa meitä?
Ihmisen perusluonne johtaa siihen, mitä nyt olemme ja teemme. Levitämme elämäntapaamme kaikkialle, murskaten muun, unohtaen Suuren kokonaisuuden. Luonto ei toimi samoin. Tai toimii, mutta aivan eri mittakaavassa. Looginen ristiriita. Toimimme vastoin luonnon sääntöjä, luonto näyttää vielä mahtinsa.
Tai sitten levittäydymme ympäri avaruutta ja kukoistamme. Mutta en usko, sillä ei kukaan hallitse tätä teknologista kehitystä. Se hallitsee meitä ja voi hyvinkin johtaa tuhoomme. Sitten merkit ihmiskunnasta häviävät yllättävän äkkiä ja kaikki on taas niin kuin ennenkin, myös maapallolla.
Ja kaiken tämän ajattelun jälkeen päätin palata sänkyyn, yrittää hiukan vielä nukkua. Hiiri ei saanut samaa mahdollisuutta, enää koskaan. Luonto ja tasa-arvo.
Vastakohdat.
Jouni Kuningas
