JYVÄSKYLÄN HARJULTA on taas kerran lähdetty, lujaa ajettu, Pajaria jännitetty ja lopulta juhlittu. Kiva niin. Monena vuonna on vuodesta 1950-lähtien kilpaa ajettu Keski-Suomen teillä.
Me suuret ikäluokat muistamme vuoden 1972 ja Simo Lampisen, vuoden 1973 ja Timo Mäkisen sekä vuoden 1974 ja Hannu Mikkolan. Se tunnelma ja odotus. Tuttuja paikannimiä olivat Ouninpohja ja Västilä, ja tienvarret täynnä innokkaita katsojia. Risukoissa ja lepiköissä rämmittiin. Ei ollut kukaan aitiopaikkoja järjestänyt. Sinne mentiin mistä parhaiten nähtiin. Hurrattiin ja ojan penkalla seistiin. Innokkaimmat juoksivat ajoradalla. Tuurilla säilyttiin vahingoilta.
Kyllähän se on tunnustettava, että silloinkin tunnelman kohottajana osalla oli jotain väkevämpää. Järjestysmiehet olivat joskus helisemässä. Mutta tunnelma oli mahtavaa ja jotenkin ”kotikutoinen”. Ei ollut kännyköitä eikä tietoa tilanteesta. Vaan sillä hetkellä, kun Mäkinen tai Lampinen hurautti ohi – siinä se oli. Jyväskylän ajo parhaimmillaan.
Suuren maailman tuntuakin oli. Mukana jopa ranskalaisia. Osasi sitä silloinkin joku pientä bisnestä tehdä. Jonkun maatalon tienhaarassa myytiin kuumaa lenkkimakkaraa ja kahvia.
2020-luvulle on tultu. Ja kuinka ollakaan – kilpaa ajetaan, tien varrella hurrataan ja vauhdista nautitaan. Tunnelmaa ja jännitystä riittää.
Suurin osa meistä suurista ikäluokista seuraa ajoa mediasta. Ei tulisi mieleenkään tienpenkalle mennä keikkumaan. Mutta nuoriso kertoi, että kivaa oli niin Päijälässä kun Västilässäkin.
Pirkko Lehto-Järvinen
