TEKSTI & KUVAT PÄIVI HOTOKKA
SYSIPATTERIN LUONTOPOLKU Päijälässä vie kuusikosta mäntykankaalle ja ylös kalliolle, sitten suolle. Tähän tiivistyvät Jukka Ruukin mielestä Kuhmoisten luonnon kiehtovat ominaispiirteet: on paljon korkeuseroja ja maisemat vaihtuvat nopeasti. Jylhien kallioiden väliin mahtuu lehtomaisia painanteita.
Tiede ja Tiede Luonto -lehtien päätoimittajana työskentelevällä Ruukilla ja hänen perheellään on ollut vapaa-ajanasunto Kuhmoisissa Lummenneen rannalla parin vuoden ajan.
Sysipatterilla hän on nyt käymässä ensimmäistä kertaa. Luontopolun ympäristöä on hiljattain harvennettu, ja metsä tuntuu väljältä liikkua. On havupuuta ja lehtipuuta.
– Tämä on ehkä suomalaisen ihannemetsä. Täällä on valoa ja näkee kulkea. Mutta kun tutkimuksessa ihmisiltä kysyttiin, mistä he tykkäävät, he sanoivat ”vanha metsä” tai ”aarniometsä”, Ruukki kertoo.
Kuitenkin kun ihmisiä vietiin vanhaan metsään, jossa oli pimeää ja synkkää ja puita kaatuneena sikin sokin, he halusivat sieltä nopeasti pois.
MYÖS JÄRVET vetävät Ruukkia Kuhmoisiin. Perhe viettää omalla tontilla Lummenneella yhä pidempiä aikoja. Tulevan kesän haaveena Ruukilla on tehdä soutuveneellä retki koko järven ympäri, seikkailla Hiukkolansaaren ja muiden 172 saaren mosaiikissa. Lummenneen ja Vehkajärven yhdistävän Vehkajoen tutkiminenkin houkuttelee.
Vehkajärvi puolestaan yhdistyy Ruukin lapsuusmuistoihin, sukulaisten mökillä Padasjoen Kasiniemessä vietettyihin kesiin.
Kun perhe tulee Lummenteelle, järven tutut kuikat saapuvat tervehtimään. Ihmisiin sopeutunut, sosiaalinen lintu on Ruukin lempieläin Kuhmoisissa.
Kun vapaa-ajanasutus 1980-luvulla lisääntyi, kuikan puolesta pelättiin. Se vaatii erämaisen järven ja paljon saaria saadakseen suojaa pedoilta, mutta asutus ei ole häirinnyt lajia, vaan se on jopa runsastunut. Ruukki arvioi, että Lummenneella pesiviä pareja on yli 20.
Kuikassa kiehtoo sen muinaisuus, sillä laji on peräisin dinosaurusten ajalta. Tämä tiedetään, koska on löydetty 70 miljoonaa vuotta vanhoja kuikkamaisia lintufossiileja.
– Niiden äänenkäyttö ja -repertuaari on jotain aivan uskomatonta. Kuuntelemalla kuikkia voi kokea pienen väläyksen siitä, millainen on äänimaisema ollut silloin dinosaurusten aikaan.
Kuikat ovat järjestäneet Jukka Ruukille myös elämyksen, jollaista hän ei ollut kokenut koskaan aikaisemmin.
– Kesällä ihmettelin, kun ranta kiehui, poreili monien metrien laajuudelta. Siellä tapahtui myös isoja molskahduksia. Mietin, onko siellä minkki, mutta ei – se oli kuikka! Kuikka oli kalastamassa hiekkaisessa rannassa, johon salakat olivat tulleet kutemaan. Laituri oli kirjavanaan mädistä, jota roiskui kuikan kalastaessa.
Kuitenkin kun ihmisiä vietiin vanhaan metsään, jossa oli pimeää ja synkkää ja puita kaatuneena sikin sokin, he halusivat sieltä nopeasti pois.
TOINEN RUUKKIA innostavista linnuista on metso, jolle ei ole käynyt yhtä hyvin kuin kuikalle. Ruukki on kartoittanut metson soitimia Espoossa parinkymmenen vuoden ajan.
Metson elämä pyörii sen soitimen ympärillä, ja metsien pirstaloituminen talouskäytössä tuhoaa soidinpaikkoja, jolloin lintu ei pääse pesimään. Ruukki toivoo, että Etelä-Suomessa voitaisiin rauhoittaa joitakin metsiä myös virkistyskäytöltä etenkin keväisin, sillä huhtikuussa alkava retkeilykausi haittaa metsojen soidinta.
Kuhmoisissa metson tilanne lienee parempi, sillä niitä näkyy silloin tällöin, mutta Ruukki epäilee, ettei määrä ole täälläkään suuri. Laji ei välttämättä tarvitse vanhaa metsää, vaan yhtenäistä, monipuolista metsäaluetta ja omaa rauhaa.
Sysipatterin luontopolunkin opastaulu muistuttaa, että metsätaloutta voidaan harjoittaa monella tavalla.
– Jos metson soidinpaikka on tiedossa, varmasti metsää pystytään käsittelemään niin, että metso voi jäädä elämään sinne, Ruukki sanoo.
