Tilaajille

Nopiaan kuin tähdenlento

Kirjoittaja on käsikirjoittaja ja kaupunkikarkulainen, joka viettää vähintään...
Kirjoittaja on käsikirjoittaja ja kaupunkikarkulainen, joka viettää vähintään puolet ajastaan Kuhmoisissa. Kuhmoisissa parasta on aktiivinen kirjasto ja kirjapiiri, kylätapahtumat ja päiväkodin mieshoitaja. – Joulun vietän perheeni luona kaupungissa, mutta vuodenvaihteeksi palaan Kuhmoisiin paistamaan vegaanista pizzaa leivinuunissa, kuuntelemaan Frank Zappan vinyyleitä ja suunnittelemaan tulevan vuoden projekteja.

ISTUN MUMMONI vuoteen reunalla ja tästä kulmasta katsottuna pystyn melkein kuvitella, että olemme taas takaisin mummon vanhassa rivitaloasunnossa, jossa hän leipoi karjalanpiirakoita, perkasi keräämiään kantarelleja ja raaputti kaupasta ostamiaan arpoja kolikolla. Mummon nykyinen pieni huone hoivakodissa on kalustettu muutamalla tutulla huonekalulla, ruusunpunaisilla verhoilla ja ukin valokuvalla. Äidin valitsema joulukukka on ikkunan vieressä pöydällä. Sälekaihtimien välistä näkyy, kuinka värikkäästi topatut lapset rakentavat puistossa lumimajaa.

– Kiva kun tulitte käymään, vaikka minulla ei mitään tarjottavaa olekaan, mummo sanoo.

– Tottakai tultiin, eikä meille tarvitse mitään tarjoilla! äitini tokaisee pirteästi.

Luulen ymmärtäväni äidin teennäiseltä kalskahtavan puheenparren. Totuus on, että koko ikäni mummolassa käynti on tarkoittanut mummon vieraanvaraisuudesta nauttimista ja nyt, kun mummo ei ole voinut leipoa enää vuosiin, kukaan ei oikein tiedä miten päin olisi.

– Millaista teillä oli lapsena jouluisin? kysyn mummolta, kun en muutakaan keksi.

Mummon silmissä näkyy pieniä välkkeitä, kun valo osuu niihin tietyssä kulmassa. Nykyään tiedän sen olevan harmaakaihia, mutta lapsena pidin ilmiötä taianomaisena, kuin mummon silmät olisivat nähneet jotakin enemmän kuin omani.

– Ei meillä lapsena ollut paljon joulunviettoa, ei ainakaan verrattuna siihen kuinka sitä nykyään vietetään. Kun ensimmäisen kerran muistan ajatelleeni, että nyt on joulu, taisin katsella taivaalle Ruolahdella.

Vaihdan nopean katseen äitini kanssa. Mummo on puheliaalla tuulella.

– Tarkoitatko silloin, kun olit pikkupiikana siellä maalaistalossa? äiti kysyy.

– Niin, lehmiä hoitamassa. Oli joulukuu. Katselin taivaalle ja ihan kuin ensimmäistä kertaa tajusin olevani tässä maailmassa. Kylmä silloin oli, mutta en ole varma oliko pilvistä vai aurinkoista. En muista, olin nuori.

Kun ensimmäisen kerran muistan ajatelleeni, että nyt on joulu, taisin katsella taivaalle Ruolahdella.

OVELTA KUULUU vaimea koputus, sitten hoitaja kurkistaa sisään.

– Ai hei, täällä on vieraita! hän sanoo ilahtuneesti hieman huonolla suomella.

– Täällä on minun tytöt kylässä, mummo sanoo ylpeästi.

– Sehän on kiva! Haluatteko lähteä kahville? Kuulin, että siellä on kohta tulossa pianomusiikkia.

– Se taitaa olla Heikin tytär kun soittaa taas. Hän soitti täällä myös keväällä, mummo tietää sanoa.

Mummo näyttää virkeältä, joten äiti auttaa hänet ylös ja sitten töpöttelemme kaikki rollaattorivauhtia kohti kahvintuoksuista ruokalaa.

Isoista ikkunoista aukeaa valkoinen maisema järven jäälle, jota pitkin kulkee hiihtolatu ja monta verevää hiihtäjää. Hiihtäjät tuskin tietävät, kuinka moni vanhus seuraa heidän liikkeitään täältä lasin takaa. Moni kahvipöydässä istuvista katselee tyynesti tyhjyyteen, kun taas toiset tuijottavat meitä häpeilemättä. Eräs rouva, jonka tapasimme jo kerran saapuessamme, toivottaa toistamiseen iloista joulua.

– Kuinka kauan sä asuitkaan sitten Ruolahdella ennen kuin muutit Helsinkiin? äiti kysyy, kun olemme saaneet kuljetettua kahvikuppimme ja kanelipullat kulmapöytään.

Mummo kastaa pullanpalasta kahviin ja nostaa sen hieman hankalasti vasemmalla kädellä suuhunsa.

– Ei se kauan ollut, kun minähän itkin jo ensimmäisellä viikolla, että minut pitää hakea takaisin kotiin sieltä. Johonkin sitä piti kuitenkin päästä elantonsa ansaitsemaan. Seuraavan kerran, kun tajusin hengittäväni ja olevani elossa oli silloin kun näin sun isäsi ensimmäistä kertaa.

Äiti hätkähtää hieman, asettaa kahvikupin takaisin pöydälle. Minä olen riemuissani, en ole kuullut tätä tarinaa koskaan. Tajuan, että ehkä ei äitikään.

– Komea mies hän oli, pitkä ja hoikka. Merimies – ja minähän en ollut koskaan ennen merta nähnytkään. Tähtiä oli kuin pieniä silmiä taivaalla ja meri kuulosti petoeläimen huokailulta. Tiesin heti, että hänet minä haluan, mutta en muista olinko tarpeeksi rohkea sanoakseni mitään vai oliko se hän joka minua tuli jututtamaan. Ja kyllä minä sitä tunnetta pelästyin, samantien. Ja sitten en pelännytkään, yhtä nopiasti.

Näen sivusilmällä, kuinka äitini painelee huomaamattomasti silmäkulmiaan servetillä.

– Ukkihan oli sua aika paljon vanhempi? kysyn.

– Liian paljon, kuten lopulta huomattiin, mummo tokaisee. – No nyt se soitto alkaa.

Vaalea nainen työntää pyörätuolissa istuvan isänsä pianon ääreen ja istuu itse pianotuolille ja soittaa muutaman sävelen. Ruokalassa kohahtaa hieman, kun moni kääntyy tuolillaan kohti soittajaa. Kun kappale alkaa, mummo kumartuu heti minun puoleeni.

– Metsäkukkia, hän supattaa.

Kun kappale päättyy, osa kuulijoista taputtaa. Pianistinainen kääntyy isänsä puoleen.

– Muistatko, että tää oli sun ja äidin häävalssi?

– Yritän kovasti muistaa, mies sanoo.

Seuraavan kerran, kun tajusin hengittäväni ja olevani elossa oli silloin kun näin sun isäsi ensimmäistä kertaa.

HÄMÄRÄ ON jo laskeutunut, kun tulemme takaisin mummon huoneeseen. Äiti auttaa mummon sängylle pitkäkseen.

– Jos olisin eilen kuolt niin en olisi tuotakoa kuult, mummo letkauttaa ja saa meidät nauramaan.

Sytytän pöytälampun ja kirjahyllyllä olevan paristokäyttöisen kynttilän.

– Ja eiköhän teidän pitäisi jo lähteä, mummo töksäyttää tavalliseen tyyliinsä.

Olemme äidin kanssa useampaan kertaan miettineet, onko tämä mummon tapa epäsuorasti sanoa, että alkaa olla liian väsynyt seurustelemaan. Vaihdamme huvittuneet katseet äidin kanssa.

– Joo, kyllähän me kohtapuoliin voitaisiin lähteä ajelemaan takaisin mökille, että saadaan laatikot uuniin, äiti sanoo. – Me tullaan sitten ensi viikolla vielä käymään ennen kuin lähdetään kotiin.

– Kiitos, kun kerroit sun ja ukin tapaamisesta, minä sanon ja puristan mummon kyhmyistä kättä.

Mummo makaa sängyllä, eikä pysty kääntämään kunnolla päätään, joten hän puhuu seuraavat sanat katolle hymyillen.

– Niin oli jumalattomasti tähtiä meren päällä. Mutta siitä en ole varma oliko silloin tuulista vai tyyntä. En muista, olin nuori.

Kävelemme äidin kanssa hiljaisina hoivakodin käytävää pitkin kohti ulko-ovea. Äiti on jo vetämässä hanskoja käsiinsä, kun hän yhtäkkiä hätkähtää.

– Äh, mä unohdin mun kassin äidin naulakkoon!

– Mä odotan autolla.

Ulkona lumisade on lakannut ja parkkipaikan muutamat autot ovat puhtaan valkoisia. Nojaan äidin autoa vasten ja nostan katseeni taivaalle. Tähdet tuikkivat kuin mummoni salaperäiset silmät. Hengitän syvään ja yhtäkkiä tunnen kirkkaan selkeästi, että nyt on joulu. On kylmä ja kirkas sää ja minä olen vielä nuori.

Wilma Duncker

KategoriaTilaajille

Kommentoi

Nimi ja sähköpostiosoite tulee vain toimituksen käyttöön. Lähettämällä kommentin, olet lukenut ja hyväksynyt tietosuojaselosteen.