TEKSTI KATJA SIRVIÖ
ONNEKSI VUONNA 1865 syntyneellä Ingeborg Hymanderilla oli ympärillään edistyksellisiä ihmisiä. Hymanderin isä Johan August Gottlieb Hymander oli kanttori ja voimistelunopettaja ja sitä mieltä, että kaikki lapset, myös tyttäret, koulutetaan.
Toinen tuon ajan edistyksellinen ajattelija oli Helsingin musiikkiopiston perustaja Martin Wegelius, sillä hänen mielestään naistenkin tuli päästä musiikkiopistoon. Yliopistoonhan heillä ei tuolloin ollut asiaa (paitsi poikkeusluvalla). Hymander pääsi musiikkiopistoon vuosi sen perustamisen jälkeen.
Helsingin musiikkiopisto on nykyään Taideyliopiston Sibelius-Akatemia.
Hymander jatkoi opintojaan Saksassa, mutta kahden hänen siellä viettämänsä vuoden jälkeen hänet kutsuttiin Suomeen soitonopettajaksi.
– Siihen aikaan musiikkiopistossa oli ensimmäinen ja toinen opettaja. Ensimmäinen oli solisti ja konsertoi, toinen opetti enemmän. Ingeborg ei ikinä kelvannut ensimmäiseksi opettajaksi, sijaistamaan tätä kyllä. Eväät hänellä olisi ollut solistiksi, mutta hän oli hyvin ujo, eikä olisi solistin uraa ehkä halunnutkaan, Johanna Hasu kertoo.
Kesäkuhmoislainen Hasu on kirjoittanut Ingeborg Hymanderista kertovan kirjan Työskennelkää rakkaudesta. Se ilmestyi tämän vuoden kesällä.
TYÖSKENNELKÄÄ RAKKAUDESTA kuvastaa Hymanderin ajatusta pianonsoiton opettamisesta. Omaan, vuonna 1924 ilmetyneeseen kirjaansa Nuori pianonsoiton opttaja, pianonsoiton opetuksesta Hymander oli kirjoittanut lauseet ”asettakaa itsellenne suurimmat vaatimukset” sekä ”työskennelkää rakkaudesta oppilaisiin ja kutsumukseenne”.
– Tuo on minusta sitä, mistä nykyään puhutaan pedagogisena rakkautena. Ingeborg osoitti sitä jo sata vuotta sitten, Hasu toteaa.
Hasu kuvailee kirjoittamaansa teosta elämäkerralliseksi romaaniksi. Se on historiallisesti tarkka ja sisältää tositapahtumia Hymanderin elämästä, mutta hänen ajatuksensa Hasu on keksinyt itse.
– Ingeborg ei pitänyt päiväkirjoja, joten en tiedä, mitä hän ajatteli. Hän oli vaatimaton ja lempeä ihminen, mutta minä laitoin hänet kiukustumaan ja toisaalta miettimään häpeää, joka aiheutuu siitä, kun hän on epäonnistunut, Hasu kertoo.
Hymander ei mennyt koskaan naimisiin, mutta hoiti sisarensa lapsia. Hänen työmääränsä oli niin valtava, että hän uupui sen äärellä.
– Sain tietooni, kenellä lääkärillä hän on käynyt ja millaisia hoitomuotoja siihen aikaan annettiin. Lääkäri oli sitä mieltä, että pelkkä lepo ei ole hyväksi, vaan pitää tehdä jotain muuta kuin töitä. Uupuneet potilaat kutoivat, ja me tiedämme miten hyvää käsillä tekeminen tekee aivoille, Hasu sanoo.
Hymanderin koti oli evankelinen. Yksi hänen veljistään osti Aholansaaren, joka oli körttisaarnaaja Paavo Ruotsalaisen paikka 1800-luvun alkupuolella. Isä toimitti Sley-herätysliikkeen (Suomen Luterilainen evankeliumiyhdistys) ensimmäisen Siionin Kannel -laulukirjan.
Hasun mukaan uskonnollisuus ei kuitenkaan näyttäytynyt fanaattisuutena.
– Ingeborg oli mukana perustamassa kristillistä taideyhdistystä. Naisasianainen hän ei ollut, mutta laitoin hänet keskustelemaan naisten asemasta yhteiskunnassa. Kirjassa on kohtaus, jossa naista ei huolittu urkuriksi, sillä urut ovat liian raskas soitin soittaa.
Aloin kirjoittaa kirjeitä Ingeborgille. Kävin vuoropuhelua hänen kanssaan.
KIRJA HYMANDERISTA syntyi Hasulle tyypilliseen tapaan – nopeasti. Tammikuun 2024 hän vietti Italiassa, Väinö Tannerin säätiön Mazzano Romanon residenssissä ja kun hän sieltä palasi, oli ensimmäinen versio kirjasta valmis. Saman vuoden kesällä käsikirjoitus päätyi kustannustoimittajalle.
– Oli jännittävää sukeltaa toiseen ihmiseen. Italiassa aloin kirjoittaa aamuisin kirjeitä Ingeborgille. Kävin vuoropuhelua hänen kanssaan. Se auttoi pääsemään kirjoittamisen rytmiin, Hasu kertoo.
