Tasan 50 vuotta sitten olin armeijassa, tarkemmin sanottuna jääkäripatteristossa Hämeenlinnan Suomenkasarmilla. Vääpeli oli kuin vanhoista suomalaisista elokuvista: hieman ylipainoinen ja kovaääninen. Heitti välillä vitsiä, mutta jo seuraavassa hetkessä hän saattoi laittaa meidät tutustumaan kirjaimellisesti Hämeenlinnan maaperään.
Ei ollut mikään ihme, että meitä tykkimiehiä pelotti. Toisinaan viikonloppulomallekin lähtö saattoi lykkääntyä, kun jouduimme uudelleen siivoamaan ikivanhaa kasarmia.
Eräänä kesäisenä päivänä meidät oli taas määrätty pihalle paririviin. Vääpeli kysyi yllättäen, että löytyykö miehistä maalaria. Tuollaiseen kysymykseen oli vaarallista vastata, kun tiedossa saattoi olla aivan mitä tahansa, jopa simputusta hipovaa toimintaa. Kukaan ei ilmoittanut olevansa maalari tai osaavansa maalata.
Minä olen aina ollut hiljainen, mutta kun vääpeli kysyi uudelleen asiaa, rohkaisin mieleni ja ilmoitin: ”Herra vääpeli, tykkimies Leppänen ilmoittautuu.” En ollut koskaan maalannut mitään, mutta olin käynyt katsomassa, kun ammattikoulun maalarilinjan käyneet serkkuni heiluttivat pensseleitä. Olin nähnyt sen verran, että uskalsin ilmoittautua. Yllätys oli melkoinen, kun vääpeli ilmoitti, että kasarmilla olisi muutamaksi päiväksi maalattavaa. Aloitin ensin lasten leikkikentän rakenteista ja sen jälkeen siirryin sisätiloihin lattioita maalaamaan. Säästyin maalaamisen ansiosta muun muassa kesän ainoalta pyörämarssilta, jossa armeijan tyyliin poljettiin ilman harjoittelua lähes 150 kilometrin päivämatka. Kyllä oli miehillä takamukset pitkään kipeinä.
Rohkeuteni loppui kuitenkin siihen. Sama vääpeli kyseli jonkin ajan kuluttua rakennusmiestä rakentamaan saunaa Rovajärven ampuma-alueelle Lappiin. Pelkäsin vääpelin käytöstä, enkä uskaltanut ilmoittautua. Eräs tykkimies sitten ilmoittautui kuukauden reissulle. Hän kertoi sieltä palattuaan, että vääpeli oli ollut oikein mukava työkaveri. Myönnän, että minua harmitti, kun en itse arvannut ilmoittautua.
Edelleen teen vapaaehtoistöitä. Olen puuhaillut toistakymmentä vuotta Enontekiön kirkonmäellä ja neljällä hautausmaalla. Talvella teen lumitöitä pääasiassa Hetassa. Pihamaiden, rappusten ja käytävien lisäksi lumien poistaminen hautauksia varten on usein melko työllistävää. Keväisin on haravointia ja kesäisin muuta puuhaa, muun muassa hiekan kärräämistä hautausten jälkeen. Hautausmailla syntyy usein hyviä keskusteluita. Hommia voi tehdä omaan tahtiin, eikä enää tarvitse pelätä vääpeliä.
Timo J. Leppänen
