TEKSTI & KUVAT KATJA SIRVIÖ
KERRATAANPA, MITEN meille on kerrottu kaiken tapahtuneen.
”Maaliskuun 10. päivän taistelujen aikana Harmoisiin hyökkäsi Hans Kalmin ensimmäinen komppania kärjessään jääkärivääpeli Hans Holopainen, Artturi Paimela ja Lauri Pihkala. Maisteri, vääpeli Albert Gyllenbögelin johtama valkoisten joukkue eteni aina punaisten käyttämälle kunnan sairaalalle saakka. Sairaalassa oli kolmetoista potilasta ja Punaisen Ristin sairaanhoitajia. Ruotsia puhuvat sotilaat ryntäsivät paikalle. He marssivat järjestelmällisesti joka vuoteen viereen ja ampuivat kaikkia potilaita.”
”Kaikkia sairaalassa olleita punaisia ei saatu hengiltä. Yksi tai kaksi pääsi elävänä pakenemaan. Kuten K. Nuutila, joka muisteli menettäneensä tajuntansa kolmeksi vuorokaudeksi ja pelastuneen, koska sairaalaan heti hänen virkoamisensa jälkeen tulleet ”herrat”, jotka lopettivat vielä elossa olevien valitukset, uskoivat hänen olleen jo kuolleen.”
Vuosi on tietysti 1918. Suomalaiset kävivät keskenään sotaa, jossa kaatui lähes 9 000 ihmistä, teloitettiin toiset 9 000, pari tuhatta katosi, yli 11 000 kuoli vankileirillä ja 17 000 – 19 000 loukkaantui.
Yllä oleva versio tapahtumista on luettavissa vuonna 2000 ilmestyneestä Kuhmoisten historian toisesta osasta.
HEIKKI NIEMELÄINEN on Kuntien takauskeskuksen eläköitynyt toimitusjohtaja, kuhmoislainen vapaa-ajan asukas sekä äärettömän utelias ja innostuva ihminen.
– Kun mies tulee tiettyyn ikään, niin häntä alkaa kiinnostaa historia ja halkopinojen pituus.
Halkopinojen pituutta enemmän Niemeläistä alkoi kiinnostaa historia. Ajettuaan riittävän usein ohi Harmoisten ja Toritun kylttien, heräsi hänessä tiedonjano: Mitä kylissä on aikanaan tapahtunut? Selvitystyö johdatti jutun alussa kerrotun perinteisen tarinan jäljille.
– Kertomus suomalaisesta joukko-osastosta, joka menee johonkin sairaalaan ja tappaa mielivaltaisesti 13 henkilöä, kaipaa tarkastusta. Rupesin katsomaan, mitä aineistoja aiheesta löytyy – ja niitähän löytyy, ihan arkistoista.
Kansallisarkisto on Suomen virallinen arkisto. Sen lisäksi Hakaniemestä löytyy vuonna 1945 perustettu Kansanarkisto, joka on vasemmistolaisen työväenliikkeen ja kansalaisjärjestöjen keskusarkisto (SKP). Sörnäisissä on vuonna 1909 perustettu sosiaalidemokraattien Työväen Arkisto.
– Minun havaintoni on, että jakautuneista arkistoista tutkijat käyttävät vain yhtä tai enintään kahta. Syytä en tiedä. Laiskuus? Kyvyttömyys puoluerajojen ylityksiin? Niemeläinen pohtii.
Arkistoissa jokusen tovin viettänyt kotiseutuneuvos Seppo Unnaslahti tietää yhden syyn. Leipäänsä tienaavalla tutkijalla ei yksinkertaisesti riitä aika epäluuloisten ajatusten käynnistämiseen.
– Silloin on tyydyttävä siihen, mitä sattuu käsille tulemaan ja tehtävä siitä historiaa. Se on resurssien sanelema pakko. Kun Kansallisarkistossakin on käytössä vain määrätyt tunnit, ei yhtään minuuttia halua heittää hukkaan, Unnaslahti sanoo.
Kuhmoisten historiassa on käytetty Kansallisarkistoa, Sota-arkistoa, Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistoa sekä paikallisia arkistoja ja yksityiskokoelmia – paljon enemmän kuin mitä silloinen Paikallishistoriallinen toimisto, nykyinen Tilaushistoriakeskus, edellytti paikallishistorioiden sopimusten liiteosassa.
– SKP:n aineiston läpikäynti ei kuulunut niihin arkistoihin, joita minun olisi pitänyt sopimuksen liiteosan mukaan käydä lävitse. Kuhmoisissa ei myöskään ollut merkittävää SKP:n toimintaa, mikä olisi perustellut tämän arkiston läpikäynnin, Kuhmoisten historian kirjoittanut Ossi Viita kertoo.
NIEMELÄISELLÄ EI ole ollut ajasta pulaa. Hän on käyttänyt sitä niin paljon, että pystyy 15 vuoden tutkimisen jälkeen kirjoittamaan historiaa Harmoisten sairaalan tapahtumien osalta uudestaan. Näin ikään:
Sairaalalla tapahtui kaksi eri ampumista. Ensimmäinen ampuminen tapahtui maaliskuun 10. päivä ennen puolta päivää, jolloin sairaalalle meni ratsuosasto edellään tiedustelijoina toimineet 16-vuotias Axel Äppel ja 19-vuotias Ragnar Ekman. Sairashuoneen vartija ampui tiedustelijat luullen heitä ilmeisesti kahdeksi yksittäiseksi sotilaaksi. Vartija ei tiennyt perässä tulevasta 35 rakuunan ratsuosastosta.
– Ratsuosaston johtaja oli luutnantti Kaarlo Erkki Varmavuori (Kuhmoisten pitkäaikaisen kappalaisen Kaarlo Varmavuoren poika), mutta aikalaisten kertomuksen mukaan hän olisi ollut Kuhmoisten kellotapulissa seuraamassa taistelua. Tämä on hyvin mahdollista, toisaalta voi myös olla, että tuolla lausunnolla ”pestiin” Varmavuoren maine, Niemeläinen kommentoi.
35 rakuunan ratsuosastosta laitettiin kolme sotilasta tarkistamaan tilanne sairaalalla.
Nähtyään kaksi tiedustelijaansa ammuttuna, ampuivat sotilaat sairaalalta neljä punaista vartijaa sekä sisältä kahdeksaa potilasta varmistaen, että heistä kukaan ei nouse. Tämä tapahtui hieman ennen puolta päivää.
Noiden kolmen sotilaan joukossa oli Eino Soriola – Kuhmoisten silloisen kirkkoherran Sulo Soriolan poika.
Pari tuntia ratsuosaston jälkeen Harmoisiin saapui Lummenteen jäätä pitkin Hans Kalmin 1. komppanian päällikön Hans Holopaisen johtama joukko-osasto. Se nousi maihin Kivisaaren kohdalla. Joukko-osastossa oli mukana muuan Viktor Jansson. Artturi Paimelan johtama osa väestä jatkoi suoraan Torittuun pysäyttämään punaisia. Harmoisten sairaalalle menivät kaksi hämeenlinnalaista sotilasta, Olli Kivikari ja Emil Gillberg. Heitä vastassa oli kymmenen Hämeenlinnan paitatehtaan työttömäksi jäänyttä työntekijää, joista yksi, Dagmar Aaltonen (myöhemmin Meriluoto), tunsi Kivikarin.
”Haavoittuneiden joukossa oli yksi venäläinen, joka ei ollut vielä kuollut. Hän oli tuskissaan repinyt vaatteetkin päältään. Pyysin Ollia, etteikö miestä voitaisi lopettaa, mutta hän ei voinut sitä tehdä vaan pyysi Gillbergiä ampumaan, joka sitten päästikin miehet kärsimyksistään.”
Näin kertoo Dagmar Aaltonen historioitsija Kauko Rekolan vuonna 1941 tekemässä haastattelussa.
– Paitatehtaan tytöt olivat äärimmäisessä hädässä. Tilanne muodostui heille ylivoimaiseksi. Heillä oli paine hoitaa haavoittuneita ja säilyä itse hengissä. Valinnan he tekivät sairashuoneen sisällä, eikä heitä tuon jälkeen kohdeltu punaisina. Yksi paitatehtaan tytöistä valitsi toisin, ja käveli kuolemaansa Kivisaaren ja Kauppilan tilan välillä olevassa mäessä, Niemeläinen sanoo.
MITEN NIEMELÄINEN sitten pääsi tämän kaiken jäljille?
Kaikki lähti liikkeelle vuosikymmen sitten, kun hän työsti tänä vuonna julkaistua kirjaansa Toven Ja Marian Meilahti – Kartalla ja raastuvassa. Kirjaprojekti johdatteli Niemeläisen Tove Janssonin isän Viktor Janssonin sotakokemuksiin, Jansson oli merkittävässä roolissa taistellessaan Hans Kalmin joukoissa.
Niemeläinen sai käsiinsä Kalmin vuonna 1919 kirjoittaman Kalmin pataljoona vapaussodassa -kirjan. Kirja oli kuulunut Kalmin pataljoonan kolmannen komppanian päällikölle Niilo Hersalolle ja sen marginaalit olivat täynnä Hersalon tekemiä merkintöjä. Niistä löytyi muun muassa tieto uudesta, tuntemattomasta ratsuosastosta, jonka kirjanpito löytyi Kansallisarkistosta – toisin kuin oli luultu.
Osaston päivärahakirjanpito paljastaa, että Eino Soriola on saanut päivärahaa 1. maaliskuuta 1918 alkaen koko maaliskuun ajan. Tähän asti oli uskottu, että Kalmin pataljoonan ensimmäinen ratsuosasto olisi perustettu vasta huhtikuussa.
– Ensimmäisen ratsuosaston olemassaolosta haluttiin vaieta. En näe muuta syytä kuin rovasti Soriolan ja papiston aseman. Sulo Soriola oli lääninrovasti ja ollut kaksi kertaa ehdolla kansanedustajavaaleissa. Siihen profiiliin ei sopinut, että kirkkoherran poika olisi jotenkin liittynyt sairaalassa tapahtuneisiin surmiin. Eikä se, että osaston johtajana toimi kappalaisen poika Erkki Varmavuori, Niemeläinen sanoo. Kappalainen Kaarlo Varmavuori oli hänkin ollut kerran ehdolla eduskuntavaaleissa.
Niemeläisen käsiinsä saaman Kalmin muistokirjan välistä löytyi muutakin: Hersalon vuonna 1919 sekä 1938 piirtämät kartat sisällissodan aikaisista tapahtumista Harmoisissa. Jämsän Seudulle lokakuussa antamassaan haastattelussa Niemeläinen toteaa, että:
– Olen tulkinnut Hersalon karttoja. Ne eroavat ratkaisevasti toisistaan. Kumpikin niistä on uskoakseni totta, mutta kummassakaan ei kerrota kaikkea. Toiseen oli piirretty ratsuosasto, toiseen komppania. Kun yhdistin kartat, ymmärsin, että Harmoisten tapaukseen liittyy kaksi Kalmin pataljoonan joukko-osastoa.
Niemeläinen piirrätti kartat puhtaaksi saamansa apurahan turvin.
KALMIN PATALJOONA Suomen vapaussodassa -kirjassa sivulla 54 Harmoisten sairaalan tapahtumien suurimmaksi syylliseksi kirjoitetaan artikkelin alussakin mainittu Artturi Paimela. Kun Paimela helmikuussa 1941 menehtyi, halusi hänen isosiskonsa Sylvi Paimela tuoda Harmoisten tapahtumat esiin.
– Artturin voi olettaa kertoneen siskolleen, mitä Harmoisissa tapahtui. Samat tiedot olivat saatavilla muilta hämeenlinnalaisilta valkoisilta sotilailta ja sinne palanneilta paitatehtaan tytöiltä, Niemeläinen sanoo.
Ohjasiko vauraan maatilan emäntänä Hämeenlinnassa elänyt Sylvi Paimela historioitsija Rekolan Dagmar Aaltosen juttusille? Ilman tätä Aaltosen antamaa haastattelua valkoisten kertomus tapahtuneista ei olisi ollut uskottava, eikä Sylvin yritys puhdistaa pikkuveljensä maine onnistunut.
Sanalla sanoen: keksitty olento, vasemmiston näyttämöperinteen edustaja.
Heikki Niemeläinen
KUHMOISTEN HISTORIAN mukaan Harmoisten sairaalalta pelastautui kaksi potilasta. Ensimmäinen oli Verneri Juuri, toinen K. Nuutila. Juuren syntymäpaikasta, vanhemmista koulumenestyksestä ja hänelle langetetusta tuomioistuimen päätöksestä on löydettävissä kaikki tiedot. Valtionpetoksesta tuomittu Juuri ei kelvannut punaisille ”jutun juureksi”.
– K. Nuutila tekee ensiesiintymisensä Kansan Lehdessä 4.6.1920. Mistä hän tulee, kenen poika hän on, missä syntynyt, ikä, ammatti? Ei mitään tietoa. Tietonsa annettuaan K. Nuutila poistuu, eikä hänestä kuulu sen jälkeen mitään. Sanalla sanoen: keksitty olento, vasemmiston näyttämöperinteen edustaja, Niemeläinen toteaa.
Unnaslahdelle tieto siitä, että K. Nuutilaa ei olisi ollut olemassa, on uusi.
– Mutta vaikuttaa hyvin selvältä, että hänet on keksitty. Olisihan hänelle voitu laittaa etunimi ja paikkakunta, missä hän asui. Että olisivat enemmänkin käyneet historiantutkijat jututtamassa.
Tuohon aikaan oli Niemeläisen mukaan laajemminkin menetelmänä kertoa vaikeita, mutta tosia tietoja keksittyjen henkilöiden kautta. Esimerkiksi toukokuussa 1918 sanomalehti Uusi päivässä julkaistu Valkoisen sairaanhoitajan kertomus on monella tapaa yhtäläinen Dagmar Aaltosen kertomuksen kanssa, mutta epäaito. Niemeläinen uskoo sen olevan Sylvi Paimelan laatima, tai laadituttama, kertomus, jonka tarkoituksena oli osoittaa, että Artturi Paimela oli sairaalan tapahtumien aikaan Toritussa.
KIRKKOHERRAN POIKA Eino Soriola ansaitsee tulla muistelluksi. Hän oli tullut Kuhmoisiin helmikuussa 1918 Nummelan parantolasta.
– Kaveri oli menettänyt tasapainonsa jo tuossa vaiheessa. Lisäksi hän sairasti keuhkotuberkuloosia. Siitä huolimatta Kalmin pataljoonan lääkäri kirjoitti hänelle terveen paperit keväällä 1918, Niemeläinen kertoo.
Soriolan tilanteen vakavuus selviää Kuhmoisten kunnanlääkärin saman vuoden syksyllä kirjoittamasta todistuksesta: Soriolan keuhkotuberkuloosi on siinä tilassa, että hänen tulisi olla hoidossa pidempi aika, jotta hän voisi saavuttaa terveytensä.
– Eino oli Sulo Soriolan vanhin poika. Vanhemmat halusivat auttaa seiskan oppilaan sotilaaksi. Kunnanlääkäri teki suoraselkäisesti sen, mitä piti tehdä – totesi vakavan sairauden. Eino Soriola liittyi sodan jälkeen vapaaehtoisiin, lähti Kalmin kanssa Viroon ja kuoli siellä. Hän jäi yksin etulinjaan konekiväärihyökkäyksessä, eikä se välttämättä ollut vahinko, Niemeläinen pohtii.
Sulo Soriola muutti Tyrnävälle, koska koki työn Kuhmoisissa henkisesti raskaana. Hänen kerrotaan valvoneen ja kävelleen yökaudet, ja lähteneen lopulta pakoon tapahtumien luomia jännitteitä, joista ei voinut kertoa kenellekään.
– Ei hän punaisten takia kävellyt yökausia, vaan oman poikansa, Niemeläinen tulkitsee.
Tyrnävälle päätyi joku muukin, nimittäin opettaja Artturi Paimela. Koulutuslautakunnassa häntä valitsemassa istui – kukas muukaan kuin Sulo Soriola.
– Artturi Paimela oli Tyrnävällä tykätty ja sydämellinen kansakoulun johtaja. Kun Heikki Ylikankaan kirja Tie Tampereelle tuli julki, oltiin paikkakunnalla järkyttyneitä siitä, että tällainenko Artturi oli ollut. Kun asiaa tutkin, Tyrnävän silloinen kunnanjohtaja Tapani Tölli antoi ikään kuin toimeksiannon tutkia Paimelan taustat, Niemeläinen kertoo.
Kansanedustaja ja perustuslakivaliokunnan varapuheenjohtaja Tölli oli mukana luomassa Suomeen tiedustelulainsäädäntöä.
– Henkinen ympäristö tämän vaiheen kirjoitukseen oli sen vuoksi hyvinkin korkeaviritteinen.
