LASKEUDUIN KUHMOISTEN maaperälle vihreästä pikkuautostani ensimmäisen kerran noin 13 vuotta sitten. Huomasin kantasuomalaisuudestani ja kulkupelistäni huolimatta nopeasti olevani junan tuoma maahanmuuttaja, vaikka paikkakunnalla etenkin kesäaikaan on totuttu kesäasukkaisiin. Paikallisilta saamani kohtelu on aina ollut hyvää, vaikka kulttuurieroilta ei ole voitu välttyä.
Luin hiljattain Karelia-kirjallisuuspalkinnon voittaneen Riko Saatsin hienon pienoisromaanin Yönistujat. Teos kuvaa osuvasti karjalaisen siirtoväen kokemuksia toisen maailmansodan jälkeisessä ilmapiirissä. Kaukaa vanhan rajan takaa saapuva siirtokarjalaisperhe koettaa sopeutua uudelle asuinseudulleen osin takertuen vanhoihin tapoihinsa, osin luopuen juuristaan. Yönistujat on oiva muistutus siitä, että saman valtionkin sisällä elävät kulttuurit voivat olla keskenään hyvin erilaisia. Kantasuomalainenkin voi maan sisällä kokea toiseutta muuttaessaan kauaksi entisiltä asuinseuduiltaan.
Pohjoiskarjalaisuus elää minussa yhä vahvana, mutta olen vuosien saatossa omaksunut myös annoksen kuhmoislaisuutta. Huomaan muuttuneeni sanomisissani ja eleissäni harkitsevammaksi, enkä kärsi enää ajoittaisesta hiljaisuudesta sosiaalisissa tilanteissa. Ehkä minuunkin on totuttu. Kun karjalainen kertoo edellisen päivän sattumuksista, hän saattaa itkeä ja nauraa sekaisin. Sisällön suhteen vastuu on usein kuulijalla. Se mikä täällä on lähes loukkaukseksi katsottu ilmaus, on Pohjois-Karjalassa kiintymyksen osoitus. Päälle puhuminen kesken kiivaan keskustelun on kohteliaisuus, joka viestittää, että keskustelukumppania kiinnostaa aihe aidosti. Älä vaan jää odottamaan hiljaisuutta kertoaksesi oman kantasi, jos paikalla on monta karjalaista. Et luultavasti koskaan saa suunvuoroa.
Kuhmoislaiseen pidättyväisyyteen kätkeytyy annos kohteliaisuutta. Täälläpäin ei useinkaan kuulu jutella tervehdystä enempää tuntemattomille ilman syytä. Me pohjoiskarjalaiset vuodatamme helposti bussipysäkilläkin oman elämäntarinamme toiselle ja laulamme lopuksi yhteislaulun. Loukkaantuessamme näytämme tunteemme niin, ettei asiasta jää epäselvyyttä, mutta sovimme nopeasti ja itkunauramme päälle. Tai laulamme. Ei liene siis suurikaan ihme, että ensimmäisinä vuosinani kulttuurierot saivat minut aika-ajoin ikävöimään kotiin.
Tänä päivänä tunnen ylpeyttä aina, kun joku kutsuu minua kuhmoislaiseksi. Liki 13 vuotta siinä meni. Monille olen silti varmasti loppuikäni junan tuoma. Paikkakunnalle muuttaa joka vuosia muualta Suomesta ja jopa toisista maista tulevia ihmisiä. Varsinkin vähäväkisillä paikkakunnilla piirit ovat usein pienet ja tiiviit. Kuhmoisten elinvoimaisuuden kannalta on tärkeää, että muualta tulevat kokevat voivansa sopeutua tänne. Jokainen paikkakunnalla asuva voi omalla toiminnallaan vaikuttaa uusien asukkaiden kotiutumiseen. Minä rakastuin Kuhmoisiin ja halusin jäädä. Sellaisen kokemuksen soisin kaikille tänne tuleville.
Miila Pitkäranta
