TUOLTA SE taas tulee! Tuo suloinen touhottava olento. Tassut tomerasti tepsuttaen se raijaa noita naurettavia tavaroitaan. Ruokaa kaupasta, se sanoo ja järjestelee hajuttomaksi tarkoitettuja pakkauksiaan. Tuo hupattaja. Ymmärtäisipä se mennä ulos tuntemaan tuoksujen kavalkadi. Taannoin hangelle paleltunut hiiri suorastaan kiljui maistamaan. Mutta EI, se huusi. Ei, on sen lempisana. Ei, se väittää suureen ääneen, kun kerron sille pöyhkeähäntäisestä tunkeilijasta pihallamme. Kylläpäs, minä huudan vielä kovempaa ja taas se vauhkoontuu.
Tuo puusilmäinen ja homekorvainen houkka! Löisin koiranmakkarapötikästä vetoa, ettei se poloinen haistaisi, vaikka ruumis lojuisi viereisessä ojassa. Eikä surkeissa aisteissa ole vielä kaikki. Vähän yksinkertainenkin se on. Sellaisen pöhelön taluttaminen turvallisesti vaatii päättäväistä vetämistä. Ja kuulisittepa, kun se puhuu! Tulin kotiin, se ilmoittaa. Haloo! Tunnistin autosi ominaishurinan jo ennen pihatien risteystä. Sinä sen sijaan et erottaisi lentokoneen ääntä lumiaurasta. Haluatko ulos? No, enpä vissiin. Muuten vaan tässä kierin pallona eteisen matolla, kun kosketkin remmiin.
Onneksi sentään nautimme samoista asioista. On mukava käpertyä sohvalle katsomaan luonto-ohjelmia. Kyllä minä sinusta huolta pidän, kaikista puutteistasi huolimatta. Ja olenhan minäkin tehnyt joskus virheitä. Silti joskus hymyilyttää, miten jaksatkin muistella hienkatkuisia kenkiäsi. Koettaisit jatkaa elämääsi.
Sinä tuijotat otsa kurtussa uutisia ja vääntelet naamaasi verkkopankille. Voi sinua ihana ihmiseni! Kunhan vielä vähän kasvat, ymmärrät kyllä, mikä elämässä on merkityksellistä. Jos laittaisit pois tuon muovisen kalikan, huomaisit varmasti ikkunan takana hassusti hyppelevän talitintin. Jospa seuraavalla kerralla et miettisikään liikoja, hyppäisit vain lehtikasaan tai tärkeän ihmisen kaulaan. Koska kaikkein tärkeintä on rakkaan ihmisen syli ja hetkessä eläminen. Tämä päivä on tärkeä. Voi kunpa, pieni ihmiseni, osaisin sen vielä joskus sinulle opettaa.
Miila Pitkäranta
