TEKSTI & KUVAT KATJA SIRVIÖ
TIA LEINO oli 28-vuotias, kun hänen isänsä menehtyi. Hän oli asunut ulkomailla useamman vuoden ja kuvailee tätä elämänvaihetta jossain määrin itsekkääksi.
– Koin syyllisyyttä siitä, että vastuu asioista isän kuollessa jäi muulle perheelle. Lisäksi huomasin, että jotkut asiat olivat jääneet käsittelemättä, Leino kertoo nyt, parikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen.
2010-LUVUN TAITTEESSA Leino asui Barcelonassa. Kolme vuotta kestäneet valokuvausopinnot olivat tulossa päätökseen ja lopputyö piti tehdä. Leino päätyi käsittelemään työssä isänsä kuolemaa, josta oli tuolloin kulunut aikaa kuusi vuotta.
– Ensimmäiseksi huomasin, kuinka paljon olin tuossa ajassa jo ehtinyt unohtaa. Halusin rakentaa uudelleen omia muistojani, palasin vanhoihin paikkoihin ja yritin puhua perheeni kanssa isään liittyvistä asioista, Leino kertoo.
Hän kuvailee isäänsä ristiriitaiseksi oman tiensä kulkijaksi, josta puhuminen osoittautui hankalaksi perheen sisällä. Jokaisella tuntui olevan isästä erilaiset muistot, ja jokainen muisti, mitä halusi.
– Samalla yritin ymmärtää, millainen isä oli ollut ihmisenä. Suhde vanhempiin on sillä tavalla jännä, että se voi olla syvä, mutta perheen roolien vuoksi voi unohtua, että hekin ovat vain erehtyväisiä ihmisiä.
VALOKUVAPROJEKTIA KASATESSAAN Leino yritti opetella tuntemaan isänsä uudelleen ja ymmärtää, miksi tämä oli sellainen kuin oli.
– Ehkä yhtä totuutta ei ole. Kaikki on subjektiivista ja oman arviointikykyni, tietojeni ja tulkintani varassa.
Leino kuvasi projektiin muun muassa koteja, joissa perhe oli ehtinyt asua, sisaruksiaan sekä isän jäämistöä. Ikätoverit tuntuvat painivan kuolinpesien tavaramäärän kanssa, mutta Leinon isältä ei jäänyt juurikaan materiaa, paitsi tämän ralliajoilta jääneitä pokaaleita.
– Palkinnoistakin olemme lopulta luopuneet. On mielenkiintoista, mitä ihmisestä jää jäljelle. Itselle ne asiat voivat olla tosi merkityksellisiä, mutta muut eivät käsitä niiden arvoa mitenkään.
Lisäksi Leino kertoo huomanneensa, että omiin vanhempiin syventyessä tulee katsoneeksi myös itse peiliin.
– Kyllähän se, millaiset vanhemmat sinulla on, vaikuttaa väkisinkin omaan persoonaan ja identiteettiin. Jos isäni oli problemaattinen, niin olenko ehkä itsekin ollut? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Leino pohtii.
LEINON LOPPUTYÖNÄ syntyi valokuvakirja- ja näyttely Memory Lane, joka kiersi Espanjassa vuosina 2011-2013. Heinäkuun ensimmäisestä päivästä alkaen se on esillä Kuhmoisissa Galleria 52:ssa. Näyttely on viettänyt viimeiset vuodet pöytälaatikossa ja on esillä Suomessa ensimmäistä kertaa.
Teemaan palatessaan Leino on nähnyt asiat hieman eri tavalla kuin ennen.
– Nuorempana on ollut iso tarve pitää isästä kiinni. Ajattelin itsekin, että haluan olla kuolematon enkä tulla unohdetuksi. Nykyään ajattelen, että me olemme täällä vain tietyn aikaa. Sillä ei ole kauheasti merkitystä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun elämä loppuu. Tärkeämpää on se, mitä me teemme nyt.
Kaksi viikkoa esillä oleva näyttely poikkeaa sen verran alkuperäisestä, sillä Leino on täydentänyt sitä muulla aiheeseen liittyvällä materiaalilla. Lisäksi kuvien vierellä kulkee otteita hänen isälleen kirjoittamasta kirjeestä, jossa Leino kertoo käyvänsä läpi kaipausta ja surua siitä, ettei asioita sanota ääneen silloin, kun se on vielä mahdollista.
