Niemeläinen Heikki: HÄME 1918 – valkoisen torpan poika
Ridris Print 2026, kustantaja Heikki Niemeläinen
Kovakantisessa sidotussa teoksessa on 312 sivua, 13 karttapiirrosta, 8 akvarellia sekä kuvitusta perhealbumeista ja alkuperäisaineistoista.
Kirjan kirjoittaja Heikki Niemeläinen on 66-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori ja Kuhmoisten kausiasukas vuodesta 2010. Hän toimi vuoteen 2025 Kuntien takauskeskuksen toimitusjohtajana, kunnes siirtyi eläkkeelle. Tasavallan presidentti nimitti Niemeläisen kanslianeuvokseksi keväällä 2026. Hän julkaisi vuonna 2025 kirjan ”Toven ja Marian Meilahti – Kartalla ja raastuvassa”, jossa sivuttiin vuoden 1918 tapahtumien vaikutusta Jansonin kotiperheeseen.
TEKSTI SEPPO UNNASLAHTI
PAIKALLISHISTORIAN HARRASTAJA saa silloin tällöin käteensä harvinaisen kiinnostavan kirjan. Kun tarttuu Heikki Niemeläisen julkaisemaan tutkimukseen nimeltä Häme 1918, herää kysymys: Vieläkö siitä ajasta löytyisi uutta tietoa?
Kirjan kansi herättää ensimmäisen kysymyksen: Kuka valkoisen torpan poika? Eikö ole niin, että torpan pojat olivat punaisia, kun tarkastellaan vuoden 1918 osapuolia. Kirjassa kumotaan tämä yksipuolinen näkemys; valkoisissakin oli torppareita ja torpanpoikia.
Historiallinen henkilö oli Hollolan Hersalasta lähtöisin ollut kruununtorpparinpoika Niilo Sigell, sittemmin Hersalo. Opintielle päässyt nuori mies harjoitti agronomiopintoja ja siihen kuuluvaa harjoittelua Laalahden tilalla Aitolahdella Rurik Pihkalan ohjauksessa. Isännän veli oli urheiluvaikuttaja Lauri ”Tahko” Pihkala, johon Sigell oli tutustunut jo Hollolassa.
Nuorukaisten sotatie alkoi Aitolahdelta jatkuen pian Hämeen sydämeen, Kuhmoisiinkin. Vapaussota ratkaisi Sigellin elämänkulun ja ammatinvalinnan. Hänestä tuli ammattisotilas suojeluskuntajärjestön kouluttajaksi, myöhemmin rintamakomentajaksi, joka Satakunnan sotilaspiirin komentajan virasta eläkkeelle jäätyään palasi maanviljelijäksi kotitilalleen. Suojeluskuntain historian I-II-osat ovat hänen kirjoittamiaan; alkusanat on päivätty Hollolassa tammisunnuntaina 1955.
Puhelinraporttikirjasta otetut lainaukset talvelta 1918 ovat ehdottoman luotettavia tietoja tilanteen kehittymisestä päivittäin, jopa tunti tunnilta.
NYT JULKAISTUN tietokirjan arvo kohoaa ratkaisevasti siksi, että Niemeläinen on saanut Hersalon tyttärenpojalta käyttöönsä aikaisemmin julkaisematonta aineistoa. Sen lähdearvo on poikkeuksellinen, koska kapteeni Hans Kalmin nimissä julkaistuun kirjaan on marginaaliin kirjoitettu tarkennuksia ja oikaisuja heti tuoreeltaan 1919.
Ja niin läheltä nyt kerrottava historia sivuaa minuakin, että isoisäni, Sarvisalon Arvid marssi kutsunnan jälkeen Kalmin pataljoonassa esimiehenään luutnantti Niilo Sigell.
Pitäjänhistoriat on julkaistu vuosia sitten. Niissä kerrotaan vaihteleva määrä asioita vuoden 1918 tapahtumista. Luonnollista on, että pitäjänhistoria keskittyy sen paikkakunnan tapahtumiin ja henkilöihin. Kokonaisuutta on vaikea hahmottaa ja ymmärtää. Nyt Niemeläinen palvelee lukijoita kertomalla tapahtumista ja niiden taustoista laajasti Hämeessä Lahdesta Jämsään ja Vehkajärvelle.
Uusien lähteitten etsiminen on ollut vuosikausien valtava työ, mutta etsivä löysi uutta tietoa, kun avoimet kysymykset vaativat vastausta. Yksityisistä kokoelmista on annettu käyttöön julkaisematonta materiaalia tapahtumissa mukana olleiden kirjoittamina tai kertomina. Runsas sanomalehtikirjoitusten lainaus elävöittää tekstiä, kun puheenvuoron saavat niin punaiset kuin valkoiset. Puhelinraporttikirjasta otetut lainaukset talvelta 1918 ovat ehdottoman luotettavia tietoja tilanteen kehittymisestä päivittäin, jopa tunti tunnilta.
KALMIN PATALJOONA perustettiin Kuhmoisissa 23. päivänä helmikuuta. Alkavan kevättalven aikana tämän pataljoonan kolme komppaniaa ja ratsuosasto operoivat eri suunnilla tilanteen mukaan. Kapteeni Hans Kalm toteutti omaperäistä johtamistapaa jakamalla joukkoja pienempiin osiin, jotka hiihtäen taittoivat metsätaipaleita nopeasti yöaikaan ja saivat hämmennystä ja pelkoa punaisten joukoissa, jotka raahasivat tykkiä mukanaan ja joukkojen ryhmitys oli perinteinen. Valkoisilla ei ollut tykkejä vastuksina, mutta toimiva puhelinverkko etelään, länteen ja pohjoiseen ja valmius yllätyshyökkäyksiin vihollisen selustassa. Miehiä oli vähänlaisesti, mutta pienienkin osastojen iskukyky tehokas ja ennalta arvaamaton.
Maaliskuun 10. päivä 1918 on korostetun vahvasti kirjoitettu historiaan ja se on syöpynyt syvälle muistilokeroihin – siis meidän, kuhmoislaisten. Niemeläinen osoittaa valkoisille voitokkaana näkyvän Kuhmoisten taistelun yhdeksi tapahtumaksi monien muiden ratkaisukamppailuiden joukossa ennen ja jälkeen mainittua sunnuntaita. Ensimmäinen yhteenotto tapahtui 20.-21. helmikuuta Kuhmoisten eteläpuolella, muuta kiivaaksi sodaksi se ei yltynyt vähäisten joukkojen ja kokemattoman johdon vuoksi. Malli muuttui, kun Kalm saapui paikkakunnalle. Ensimmäisellä Vehkajärven retkellä hänen miehensä yllättivät seitsenkertaisella ylivoimalla varustetut punaiset pakoon kohti Tamperetta ja Luopioista.
Leppäkoskella Luhtalan talon luona käyty kahakka opetti varovaisuuteen, mutta punaisten pelättyä hyökkäystä Länkipohjasta Kuhmoisiin ei tullutkaan. Valkoisten miehistö oli vähäinen, kunnes Jämsästä päin tuli apuvoimia juuri ennen punaisten suurhyökkäystä, josta oli ongittu tieto jo etukäteen valkoisten komentajille.
Hajallaan olivat valkoistenkin joukot ja vasta seuraavana päivänä tiedettiin lopputulos ja alettiin lukea kaatuneiden määrää.
JÄMSÄLÄISET, SIIS suojeluskunnan esikunta, päättelivät edullisimman puolustuslinjan olevan Ouninpohjasta Päijänteelle, joten Kuhmoinen olisi luovutettu punaisille kokonaan. Tuomari Kyösti Heikkilä nousi Kuhmoisten puolustajaksi puhelinlinjoja pitkin ja sai tuen eversti K. Wilkamalta, jolla puolestaan oli Mannerheimin tuki. Puolustusasemat perustettiin Poikkijärven maastoon, tosin pelättiin punaisten hyökkäystä Länkipohjasta. Se suunta oli vaarallinen, mutta vihollista ei tullut.
Ennen sunnuntaiaamulla alkanutta yhteenottoa Kalm teki toisen retken Vehkajärvelle ja saavutti punaisten joukot selän takaa ennen Putkistoa. Taistelu oli ankaraa kaiken päivää, mutta valkoisten miehistöä oli liian vähän eikä motitus pitänyt, vaan punaiset pakenivat Tamperetta kohti, osa Päijänteelle ja pitkin pimeneviä metsiä. Hajallaan olivat valkoistenkin joukot ja vasta seuraavana päivänä tiedettiin lopputulos ja alettiin lukea kaatuneiden määrää.
TAISTELUN KULKUUN on saatu elävyyttä mieskohtaisilla muistelmilla. Kalmin kertomus oli pitkään virallista historiaa, mutta Sigell on sitä oikaissut ja tarkentanut ja ihmetellyt esimiehensä toimintaa. Kalm haavoittui ja oli pettynyt miehiinsä. ”Tahko” Pihkala vetäytyi kuolemanpelossa joukkueensa kanssa Markkavuorelle. Siitä hän kirjoitti häpeillen Valkoinen Suomi-nimiseen lehteen.
Mieskohtaisen muistelman on kertonut leppäkoskelainen punakaartilainen Niilo Ehrling, joka oli sotatalvena vasta 17-vuotias. Hänen kuvauksensa päivän tapahtumista täydentää hyvin valkoisten kertomuksia. Hän murtautui motista Kissakulman kautta Päijänteelle.
Julkisuudessa Lauri Pihkalan kytkeminen sairaalan tapahtumiin on vailla todellisuuspohjaa, mutta mustamaalauksena kiinnostusta herättävä, olihan julkisuuden henkilöstä kyse.
ENSIMMÄISENÄ TIETOKIRJAILIJANA Heikki Niemeläinen paljastaa sepitetyn kertomuksen 16-vuotiaasta Arvo Järvisestä, jonka kerrotaan murtautuneen Putkiston luona valkoisten saarrostuksen läpi. Niemeläinen toteaa, ettei Järvistä ollut olemassakaan, mutta hänestä kerrotaan ”Kärsimysten teiltä”-nimisessä muistojulkaisussa 1928. Painettuun sanaan on meillä kaikilla tapana luottaa.
Professori Heikki Ylikangaskin lainaa tietoa sellaisenaan Tie Tampereelle-teoksessa. Jos Ylikangas, niin kaikki muutkin. Nyt Niemeläinen on perusteellisen selvittelyn tuloksena päätynyt eri tulokseen: Sodan kestäessä ja sen jälkeen julkaistiin sepitettyjä tarinoita ilman todellisuuspohjaa.
Toinen Niemeläisen perusteellinen tutkimus koskee Harmoisten sairaalan tapahtumia 10.3. Uusi tieto on se, että tulenavaus tehtiin sairaalasta päin, jolloin Toritun suunnasta tulleen valkoisten ratsuosaston edellä tunnustelijoina saapuneet nuorukaiset ammuttiin maantielle. Seurauksena tästä ratsumiehiä ryntäsi sisälle sairaalaan. Potilaista pääsi yksi pakenemaan, mutta kirjallisuudessa mainittu henkilö, K. Nuutila on keksitty kertoja. Sen sijaan Verneri Juuren kuulustelupöytäkirja on luotettava alkuperäislähde.
Lummenteen jäätä myöten Jakarasta päin tullut komppania ei ollut sairaalan tapahtumiin avaintekijä, kuten kertomuksissa on väitetty. Julkisuudessa Lauri Pihkalan kytkeminen sairaalan tapahtumiin on vailla todellisuuspohjaa, mutta mustamaalauksena kiinnostusta herättävä, olihan julkisuuden henkilöstä kyse. Todellisuudessa Pihkala värjötteli pelokkaana Markkavuorella.
SOTA OLI ohi toukokuussa, mutta kärsimykset jatkuivat. Syyttömien erottelu syyllisistä ei ollut mahdollista, ja kuolema niitti nuorta työvoimaa joukkohautoihin. Tätä vaihetta ei Niemeläisen kirjassa vielä kerrota, mutta Kuhmoisten nimismies Paasikallion osuudesta kauhun aikaan Jämsässä hän tekee rohkean tulkinnan. Virasta erotettu nimismies käski erityisesti Leppäkosken punakaartilaiset ammuttaviksi.
Pahamaineiseen Saaren kartanoon joutui myös 65-vuotias kivityömies Kustaa Ehrling. Hän säilyi hengissä päästyään puheisiin Saaren Jallun kanssa. Talossa tarvittiin paljon kovasimia, kun oli runsaasti hiottavia työkaluja. Ehrling lupasi toimittaa kovasimia Leppäkoskelta Jämsään. 17-vuotias Niilo-poika laskettiin vankileiriltä kotiin. Viikoittaisen ilmoittautumisen nimismiehelle hoiti äiti, mutta viimein vt. nimismies Kaarle Littu halusi nähdä Niilon henkilökohtaisesti. Niilo meni kirkolle, ja nimismies kirjoitti lupalapun työnhakua varten Kuhmoisten ulkopuolelle.
Viktor Janssonin rintamalta 1918 kirjoittamia kirjeitä vaimolleen Ruotsiin ei ole toistaiseksi luovutettu tutkijoitten käyttöön.
NIEMELÄINEN LÖYSI merkinnät kuvanveistäjä Viktor Janssonista Kalmin pataljoonan ratsuosaston taistelijana. Kokemukset mm. Harmoisista välittyivät tyttärelle Tove Janssonille, ja kirjailija tulkitsee ristiriitaisten kokemusten näkyvän Toven maalaustaiteessa vuosikymmeniä myöhemmin.
Kaikkea ei ole vieläkään saatu päivänvaloon, myöntää Niemeläinen. Viktor Janssonin rintamalta 1918 kirjoittamia kirjeitä vaimolleen Ruotsiin ei ole toistaiseksi luovutettu tutkijoitten käyttöön. Ilman niitäkin Niemeläinen avaa ansiokkaasti uusia näkökulmia Suomen historian kärsimysten aikaan. Meille kuhmoislaisille juuri näillä tantereilla koetut tapahtumat antavat uutta tietoa, ja paikallisten ihmisten muistoihin, jotka kulkevat suvuissamme.
