ÄSKETTÄIN VIETETTYÄ kirkkojuhlaa on vielä mieluisaa muistella. En ole musikaalinen enkä osaa laulaa, mutta kirkkomusiikki ja virret ovat asia, joiden mukana pystyy irrottautumaan arjesta. Virsi 195 kajahti komeasti kirkon 240-vuotisjuhlan alkajaisiksi. ”Polvesta polveen täällä” – säkeistö sisältää henkilökohtaista tunnelatausta sukuperinnön vuoksi.
Tällä kertaa seurakuntaa oli runsaasti koolla ja sillä tuntui veisuun taito olevan edelleen hallussa. Vahvistusta antoi Kuhmoisten mieskuoro urkulehteriltä. Kun musiikki herkistää, se valmentaa tarkkaavaisuuteen sanan kuulossa. Nyt oli mielikuvituksen vuoro kuljettaa ajatukset edesmenneistä ihmisistä kulkemassa kirkkotietä polvesta polveen.
Joskus on pyydetty oppaaksi, kun kotopaikkaisia tai kauempaa täällä poikkeavia ryhmiä haluaa tietää kirkostamme jotain; ikää, rakentajia, sisustusta tai ulkonäön muutoksia. Opastustilanteissa on runsautta kertomisen aiheissa, eikä aina osaa arvioida kuulijoitten ja katselijoitten kiinnostuksen kohteita.
Rakennuksen suunnittelija ja töiden teettäjä ja valvoja, Matti Åkerblom oli oikeutetusti esillä 240-vuotisjuhlinnassa henkilöhistoriansa kautta ja ennen kaikkea siksi, että hän jätti käyttöömme kauniin hirsirakennuksen. Polvesta polveen säilyväksi se oli tarkoitettu, ja tulelta tai muilta onnettomuuksilta se on varjeltunut. Se on ollut seurakunnan sydän kokoontumispaikkana ja nyt ikääntyessään rakennushistoriallinen aarre omalla mäellään vuodesta 1786.
Kun puheenvuoron olen saanut, olen opastuksen lopuksi nostanut Åkerblomia palvelleen yhden kirvesmiehen nimen ja elämäntarinan esille. Hän oli sysmäläissyntyinen Antti Yrjönpoika (1763-1819). Nuori mies oli hirsirakentaja, jolle uskottiin oma nurkka hakattavaksi kirkkotyömaalla. Perimätiedon mukaan se on Hokkalan puoleinen sakastin nurkka.
Juhlajumalanpalveluksessa istuessani muistelin taas Anttia, timpersmannia, joka on esi-isäni seitsemän sukupolven takaa. Muistan hyvin kirkon 200-vuotisjuhlan ja hartaan tunnelman silloin. Polvesta polveen täällä – tunne yhdisti silloinkin pois vaipuneet ja unohdetut isät ja äidit nykyhetkeen kuuluviksi, muistamisen arvoisiksi edeltäjiksi.
Silloin, 40 vuotta sitten, annoin itselleni määräyksen tutkia kirvesmies Antti Yrjönpojan jälkeläiset ja painattaa työn tuloksesta pienen vihkosen. Mutta – mitä onkaan tapahtunut: paljon työtä, kiirettä ja eteen työnnettyjä tehtäviä ja velvollisuuksia samalta harrastusalalta, suvuista ja paikallishistoriasta. Minulla ei ole mitään esitettävää, paitsi erääseen mappiin sullotut hajanaiset muistiinpanot takavuosilta.
Seurala Kylämällä oli kirvesmiehen lopullinen asunto ja ympäröivien maiden raivaus elämäntehtävänä. Antilla ja vaimollaan Ullalla oli vain yksi lapsi, mutta lastenlapsista pirtti ja pihatanner täyttyi; heitä oli 13. Jokainen sukututkija tajuaa, että heidän selvittämisensä ottaisi paljon aikaa, varsinkin, kun perhekunta joutui luopumaan torpasta nälkävuosien jälkeen 1869. Muuttokirjoja otettiin Jämsään, mutta sieltä tietojen onkiminen on erityisen työlästä. Mutta enhän ole kenellekään selvitystä luvannut ja omia haaveita ei ole pakko toteuttaa.
Seppo Unnaslahti
