Onko metsästys vain tappokiimaisten itsetunnon kohotusta vai voiko siihen liittyä jotain merkityksellisempää – kuten isänmaan puolustaminen?

TEKSTI & KUVAT KATJA SIRVIÖ

LUPAAN OLLA ”pehtoorin portilla” valmiina kello 8.15 lauantaiaamuna. Tuolloin Elinojan erä ja Hietasen hirviseurue suuntaavat hirvijahtiin, mutta poikkeuksellisesti Rekisalon saareen. Saari on lähes neljän neliökilometrin kokoinen ja sijaitsee Varpusenlinnanselän luoteisreunalla. Korkeimmillan saari kohoaa yli 140 metriä merenpinnan yläpuolelle, mutta syviäkin kohtia löytyy. Pinnanmuotojen vaihtelevuus aiheuttaa monia haasteita.

– LA- ja VHF-radiopuhelimet eivät saaressa juuri toimi. Kännykän kanssakin on niin ja näin. Laukaukset eivät välttämättä kuulu, jahtipäällikkö kertoo.

Saarijahtiin lähdettäessä on huomioitava monta seikkaa. Rekisaloon pääsee ainoastaan veneellä, niitä ja pelastusliivejä tarvitaan luonnollisesti riittävästi. Kaikki päivän aikana tarvittava varustus on oltava aamusta asti mukana, sillä autolle ei pääse varastoja täydentämään.

– Passipaikat on mietittävä huolella, sillä niitä ei yleensä vaihdeta kertaakaan päivän aikana.

– Aseturvallisuuden lisäksi pitää huomioida muun muassa liukkaat rantakivet. Molskahduksia on nähty ja puhelimia haettu rantavedestä, jatkaa Markku.

Markulle on nakitettu noviisin toimittajan kaitseminen päivän ajaksi.

Jahtipäivänä on kymmenen astetta lämmintä. Se tarkoittaa sitä, että ensin hikoillaan pakatessa veneet. Sitten palellaan veneessä, hikoillaan passiin mentäessä, palellaan passissa ja hikoillaan kerran vielä, toivottavasti, kun päivän saalis vedetään rantaan.

Markku onneksi tietää saarijahdin metkut. Luovumme villapaidoista ennen kuin lähdemme kapuamaan passipaikalle. 

PASSIPAIKALLA MARKKU kysyy minun ajatuksiani metsästyksestä. Olen asunut lapsuuteni puolentoista kilometrin päässä sikäläisestä hirvimiesten kokoontumispaikasta, seurannut syysamuisin heidän liikkeitään, kuunnellut laukauksia, osallistunut peijaisiin ja nauttinut saaliista. Tuttavien ansiosta niin jänisjahti kuin lintujen metsästyskin ovat kuin mikä tahansa muukin harrastus. Kun Eränkävijät-ohjelma aikanaan Ylellä alkoi, kiinnostavinta seurattavaa olivat ne hetket, joissa liikuttiin maastossa riistan perässä. 

Omassa perheessäni ei ole ikinä metsästetty, mutta minulla on ollut halu lajin pariin. Nyt olen sinne päässyt. Joskus tällä tavoin töiden, mutta myös lakanoiden kautta. Uusperheeseeni ja -sukuuni kuuluu paitsi metsästävää miesväkeä myös erinäinen joukko metsästyskoiria.

En ole koskaan kokenut tarpeelliseksi kyseenalaista itse metsästystä. Joitakin siihen liittyviä käytäntöjä kyllä – olenhan perusluonteeltani takakireä ja turvallisuushakuinen ja toivon, että kaikki lajin parissa tehdyt ja sanotut asiat kestäisivät päivänvalon.

Markku vaikuttaa ihmiseltä, jonka teot ja sanat tekevät niin. Hän kertoo aloittaneensa hirvenmetsästyksen, kun se iän puolesta oli mahdollista. Jotakuinkin rippikouluiässä siis. Jo Markun isä kuului aikanaan Elinojan erään.

– Tämä porukka on hirmu mukava, se on kaiken a ja o. Teen istumatyötä ja matkustan paljon. Metsästys on hirveän hyvää vastapainoa. Päivä metsässä rentouttaa, vaikka saalista ei saisikaan. Yhteiset hetket kodalla ja lahtivajalla ovat tärkeitä, Markku kuvailee.

Kysyn Markulta, mitä mieltä hän on metsästyksen ympärillä käytävästä keskustelusta. Hän sanoo kummastelevansa sitä.

– Itsekin olen kokenut, että en halua kertoa harrastavani metsästystä. Se herätti joissain ihmisissä vastustusta. Nykyään kerron avoimesti.

Käytän arjessani kohtuuttoman paljon aikaa siihen, että luen sosiaalisesta mediasta metsästyksen ja sen vastustamisen ympärillä käytävää keskustelua. En tuomitakseni ketään, vaan ymmärtääkseni ihmisten intressit. Keskustelu on pääosin epäasiallista – puolin ja toisin. Asiallisesti kirjoitetut ja perustellut näkemykset jäävät vaille huomiota – puolin ja toisin.

Tiedän, että sosiaalisessa mediassa asiat kärjistyvät ja typeryys tiivistyy. Tiedän senkin, että polarisaatio on universaali ilmiö. Mutta silti.  Puhetta käydään valinnoista, joita ihminen tekee perustuen omaan kiinnostukseen kohteeseensa, arvomaailmaansa ja tärkeimpinä pitämiinsä faktoihin. Olisiko ok toivoa kuolemaa agilityn tai ratsastuksen harrastajille tai heille, jotka keräävät pihoiltaan mustapääetanoita keittääkseen ne elävältä? Onko tarvetta tuomita ja haukkua kaikki, jotka eivät tee ja ajattele kuten minä? 

ERÄÄNÄ MAANANTAINA kello 6.50 tyttäreni esittää kysymyksen, jonka edessä oli pakko keskeyttää työt ja valmistautua huolellisesti käytävään keskusteluun. ”Äiti. Oletko koskaan kuullut niistä eläinsuojelujärjestöistä?”

Olen kyllä. Mutta en aivan ole ymmärtänyt, mihin ne pyrkivät. Tai jos olenkin, niin mahtavatko pyrkimykset olla realistisia.

Omassa some-kuplassani eläinsuojelulliset asiat ovat henkilöityneet Elisa Aaltolaan. Filosofiin, joka on erikoistunut eläimiä koskeviin eettisiin ja filosofisiin kysymyksiin. Aaltola toimii eläinoikeusakatemian toiminnanjohtajana. Hänellä itsellään on Facebookissa 25 000 ja Instagramissa yli 20 000 seuraajaa. Eläinoikeusakatemian vastaavat luvut ovat 15 000 ja 26 500. 

Käytännössä Aaltolan toiminta sosiaalisessa mediassa näyttää toistuvan samalla kaavalla: Hän postaa päivittäin jotain, ja jää seuraamaan kommenttikentässä käytyä keskustelua. Samaa mieltä olevia hän kiittelee hyvistä kommenteista, eri mieltä olevat, kyseenalaistavat ja lisätietoa penäävät kommentit hän ohittaa tai poistaa. Metsästyksen kannattajat käyttävät sosiaalisessa mediassa käsitettä Aaltolan opetuslapset.

Vastaaviin lukemiin eivät aiheen tiimoilta muut tahot somessa pääsee. Asiallista metsästyskeskustelua edistävää ryhmää seuraa instagramissa 1 600 käyttäjää. Facebookissa muunlajisten eläinten elämän kunnioittajaksi profiloituva metsästyksen uhrit -ryhmä on kerännyt hieman alle 600 seuraajaa. Paikallisten eläinsuojeluyhdistysten ryhmissä ei tapahdu mitään. Suomen riistakeskus jää Facebookissa 19 000 seuraajaan (Instagramissa 8 500), Suomen Metsästäjäliitolla seuraajia on 27 000 (Instagramissa 18 000), mutta keskustelu molemmissa ryhmissä on vähäistä ja lähes täysin harrastajien välistä.

Markku, kuten moni muukin metsästäjä, kokee metsästyksen vastustajien vieraantuneen luonnosta. Hän näkee, että ihmisellä on oikeus hankkia ruokansa metsästämällä siinä missä petoeläintenkin.

– Ihminen on lihansyöjä luonnostaan ja tarvitsee proteiinia. En tuomitse vegaaneja, omakin tytär oli jonkin aikaa syömättä lihaa. Nyt hän on syönyt vähän hirveä, Markku kertoo.

Tarkkaan ottaen ihminen on sekasyöjä, eli pystyy hyödyntämään ravinnokseen sekä kasviksia että eläinperäistä ruokaa. Liha ei kuitenkaan ole ihmiselle välttämätön ruoka-aine ja liika liha tekee ruokavaliosta epäterveellisen. Tieto löytyy muun muassa ruokatalo HK:n sivuilta.

– Mutta jos lihaa pitää syödä, niin riistaliha on varmasti eettisin valinta. Se ei ole tullut tuotantoprosessin läpi, jahdissa mukana olleet Jarmo ja Pertti toteavat myöhemmin päivän aikana.

ELÄINOIKEUSAKATEMIA EI tiettävästi tavoittele kaiken metsästyksen lopettamista, kuten ei moni muukaan eläinsuojelujärjestö. Akatemian, kuten monen muunkin yksittäisen ihmisen – oli tämä sitten metsästäjä tai ei – kuuma peruna on susi. Lähes yhtä paljon näppejä polttelee villisikojen kohtelu. Karhujahti vähän.

Hirvijahdista debattia nousi aiemmin syksyllä, kun Aaltola kertoi laista muutama vuosi sitten poistetusta vasasuojasta. Emättömien vasojen jättäminen metsään on metsästäjien oman etiikan alainen asia. ”Tämä johtui siitä, ettei metsästäjille tahdottu rikosoikeudellisia seuraamuksia, mikäli he ampuvat vasalta emon”, Aaltola kirjoittaa ilman lähdeviitteitä.

Tämä juuri on yksi metsästyksen(kin) ympärillä käytävän keskustelun ongelmista. Uskomuksiin ja kuulopuheisiin perustuvien väitteiden esittäminen totena. Kaikkien 300 000 metsästäjän ja kaikkien lukemattomien metsästyksen vastustajien niputtaminen yhdeksi joukoksi, joka toimii aina samalla tavalla. Palataan siihen myöhemmin, sillä metsästyksen vastustajien päämäärissä riittää pohdittavaa.

”Eettisin tapa kohdata hirvi onkin ihailla tämän majesteetillista eloa ja jättää rauhaan”, Aaltola kirjoittaa, ja voi hyvinkin olla oikeassa. Väitettä kommentoi Jaska, joka muistuttaa kannanhoidosta ja liikenneonnettomuuksien määrän rajusta noususta, jos hirviä ei metsästettäisi. Jaska toivottaa Elisan tervetulleeksi tutustumaan metsästysseuran toimintaan. Leena huomauttaa, että hirviä (ja muitakaan) riistaeläimiä ei olisi liikaa, jos niitä eivät metsästäjät ruokkisi läpi talven. Leena saa monta tarkentavaa kysymystä liittyen hirvien talviruokintaan. Hänen mukaansa hirvet käyvät talvikuukausina napsimassa porkkanat ja viljat pelloista – ne syövät samaa ruokaa kuin kauriit.

Aaltola ei vastaa Jaskan metsästyskutsuun, mutta kyseenalaistaa tämän kommentin kysymällä, miksi hirvien luontaisten saalistajien ei anneta kukoistaa? Miksi ei anneta suurpetojen hoitaa?

YMMÄRRÄN AALTOLAN ajatuksen. Olen varttunut aikuiseksi katsomalla lauantaista toiseen Avaraa luontoa ja oppinut, että luonnossa on oma kiertokulkunsa, johon  eläimetkin kuuluvat. Heikoimmat yksilöt karsiutuvat pois. Vahvimmat jatkavat sukua. Jos supikoira on tullakseen Suomeen, syödäkseen maassa pesivät linnut ja levittääkseen ekinokokkia sekä vesikauhua, niin entä sitten? Luonto on niin tarkoittanut. Vai onko?

Mitä tapahtuisi, jos metsästys kiellettäisiin kokonaan? Yritän tivata asiaa Markulta, Jompalta, Pertiltä ja Jarmolta. Vastaukset ovat samat kaikilla: liikennevahinkojen määrä kasvaisi, samoin suurpetokannat. Metsä- ja maatalous kärsisivät. Ja tuskin metsästys loppuisi, vaikka se kiellettäisiin.

Yle on kirjoittanut aiheesta vuonna 2014, Helsingin Sanomat 2017. Jahtimedian artikkeli on tuorein, mutta en edes lue sitä. Kaksi ensin mainittua kantavat nykyään hyvin voimakasta vihervasemmistolaista leimaa, joten perehdyn niihin.

Hirvien jättäminen metsästämättä saisi kannan kasvamaan niin nopeasti, että Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen hirvitutkijan mukaan yhteiskunnan sietokyky hirviä kohtaan ylittyisi parissa vuodessa. Kannan kasvaessa yksilöiden lihapaino alkaisi laskea ja kunto heiketä. Suurpedot lisääntyisivät, ja koiraeläimen välityksellä leviävä hirviekinokokki yleistyisi. Alle 20 vuodessa hirvien kuolleisuus ylittäisi syntyvyyden. Taimikot tulisivat syödyksi, ja metsien uudistumisen onnistuminen muuttuisi epävarmaksi. Jätän tarkat luvut kirjaamatta, sillä artikkeli on tosiaan 12 vuotta vanha.

Hesarin muutaman vuoden tuoreemmassa artikkelissa tutkitaan, mitä tapahtuisi Nuuksion ja Kirkkonummen tuhannen neliökilometrin läntillä, jos se jätettäisiin luonnon armoille. Hirvien osalta lopputulema on sama kuin Ylen artikkelissa, mutta HS huomioi myös kauriit. Ne pärjäävät talvella huonosti ilman ruokaa, ja parin runsaslumisen talven jälkeen kauriita ei enää olisi.

Susi- ja karhukannat nousisivat, mutta kummassakaan artikkelissa ei oteta kantaa siihen, mitä se merkitsisi ihmisille. Muuta kuin tarvetta turvata kotieläinten olot entistä paremmin. Hesari muistuttaa 1880-luvulla viedyistä 22 lapsesta ja kertoo, että viime vuosina (huomaa artikkelin ilmestymisajankohta) Intiassa ja Iranissa sudet ovat syöneet vuohipaimeneen laitettuja lapsia.

SIINÄKÖ KAIKKI? Metsäteollisuus tyssäisi muutamassa vuodessa. Ihmiset oppisivat syömään riistalihan sijaan tehotuotettua broileria tai muualta tuotua soijaa. Ampumaradat heinittyisivät umpeen. Suomalaiset koirarodut kuolisivat sukupuuttoon tai jalostettaisiin roturisteytyksillä kivoiksi seurakoiriksi. 

Miten paljon tuotantoeläimiä tarvittaisiin korvaamaan menetetty riistalihan määrä, joka on noin seitsemän miljoonaa kiloa vuodessa? Miten niiden hyvät ja eettiset elinolot taattaisiin? Miten niiden ympäristövaikutukset kompensoitaisiin, kun hiilinielutkin lakkaisivat uusiutumasta?

Mikä on eettisen eläimen kohtelun seuraava tavoite? Saisinko enää loukuttaa jyrsijöitä kellarista? Tai hävittää etanoita puutarhoista? Mikä kalastusmuoto on sallittu? Mitä järville tapahtuisi, jos kalastus loppuisi? (Kysyin tuonkin tekoälyltä, mutta sain vastaukset ilman viittauksia alkuperäisiin lähteisiin, joten jätän sen mahdollisen painajaisen kirjoittamatta.)

Entä jos itänaapurit tulevat kutsumatta kylään? Mitä jos soijaa ei saadakaan Suomeen enää lennätettyä? Mitä jos meiltä ei löydy enää aseenkäsittely- ja erämiestaitoja? Voiko metsästys olla huoltovarmuuskysymys?

– Pari erittäin hyvää ystävää on todennut, että jos yhteiskunta romahtaisi, niin minä olisin meistä ainoa, joka selviäisi hengissä. Kun lentokoneet eivät enää lennätä tänne soija- ja palkokasveja, niin jäljelle jäävät metsästys ja kalastus, Markku toteaa.

Markku on oikeassa. Metsästys ja huoltovarmuus kiinnittyvät toisiinsa monin eri tavoin, ja yksi niistä on kotimainen ja omavarainen ruoantuotanto. Lisäksi listalta löytyvät järjestäytynyt kansalaistoiminta ja viranomaisapu sekä yksilötason kriisinkestävyys ja erätaidot. Anteeksi vaan kaupunkilaiset – kuinka monelta teiltä löytyy kotoa mönkijät, moottorikelkat, maastoautot ja VHF-puhelimet?

Vai onko sekin vain luonnonvalintaa, jos isompi itänaapuri tulee ja ottaa sen, minkä voi? 

PALATAANPA VIELÄ Rekisaloon. Sinne mentäessä meillä ei ole tietoa, onko saaressa lainkaan hirviä. Ensimmäinen varma näköhavainto saadaan kuitenkin pian. Ehdimme Markun kanssa juoda aamuteet ja -kahvit sekä kiskoa villapaidat päällemme, kun metsästäjien käyttämä We hunt -sovellus paljasta kymmenvuotiaan jämtlanninpystykorva Indyn olevan hirven jäljillä.

Sovellus on petollinen kokeneillekin metsästäjille, mutta erityisesti meille noviiseille. Käy kuten Markku on hetki sitten varoittanut: teknologia vie mennessään ja hirvi on hujahtaa ohi. Onneksi toinen meistä on tarkkana. Saman sekunnin aikana kuuluu laukaus, ja reilun sadan metrin päässä hölköttelevän hirvilehmän karvat pölähtivät.

Hirvi on kuollut yhdestä laukauksesta. Jahtipäällikkö ilmoittaa jahdin olevan ohi ja käskee kaikki kaadolle. Kun väki on kasassa, saaliin ympärillä otetaan hatut pois päästä ja lauletaan toinen säkeistö Metsämiehen laulusta.

Helppoa ei ollut hirven suolistaminen, mutta sen saaminen rantaan vasta kovan työn takana oli. Mielessä pyörivät kaikki ne lukemani kommentit, joissa tiedetään kertoa, kuinka metsästäjät teknologiaa hyödyntäen vain hakevat saaliin pois metsästä.

– Kävin seitsemän vuotta jahdissa, ennen kuin ammuin ensimmäisen hirven, Markku kertoo myöhemmin.

Jompalla kului vain kolme vuotta.

Noviisin toimittajan hauislihas tuntui ruhon kiskomisen jälkeen siltä kuin itse lihasta kiskottaisiin sen päistä eri suuntiin. Kipua kesti kaksi päivää.

– Ei se ole helppoa saalista ja riistaa, mikä tuolta haetaan. Eikä ihan ilmaistakaan, minulle vahvistetaan.

LUPASIN PALATA vielä metsästyksen ympärillä käytävään keskusteluun. Kuten sanottua, se ei ole sen sivistyneempää niin metsästyksen puolustajilla kuin sen vastustajillakaan. Se perustuu olettamuksiin, yleistyksiin, luuloihin ja kuulopuheisiin. Oikeastaan se ei ole keskustelua lainkaan, vaan mautonta ja huonokäytöksistä henkilökohtaisuuksiin menevää huutamista, joka ei tule ikinä johtamaan mihinkään.

Olen aika paksunahkainen ja ymmärrän kaiken edellä mainitun kumpuavan jonkinlaisesta sivistymättömyydestä, jolloin ei kyetä vastapuolen kuuntelemiseen ja kuullun ymmärtämiseen. Joskus ottaa kuitenkin luonnon päälle lukea kommentteja, joiden mukaan kaikki metsästäjät ovat tunteettomia tappajia, jotka kotiin tullessa hakkaavat vaimonsa ja yön pimeinä tunteina ampuvat koiransa, koska se ei metsällä toiminut. Kommentteja, joiden mukaan minutkin pitäisi tappaa lapseni silmien edessä vain sen vuoksi, että parinvalinnassa olen haksahtanut metsästäjään. 

Ajattelevatko ne ihmiset todellakin niin? Ne samat ihmiset, jotka sosiaalisen median ulkopuolella työskentelevät vaikkapa hoiva-alalla? Ajattelevatko he samoin kaikista, joiden maailmankatsomus ja arvot poikkeavat heidän omistaan? Ovatko kaikki sairaanhoitajat murhaajia, koska yksi syyllistyi 20 vuotta sitten murhaamaan potilaan?

Akatemia on korkeasti oppineiden yhteisö, sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti. Silti eläinoikeusakatemian fb-sivulla kerrotaan, kuinka Pohjois-Karjalassa asuvaa Höljäkän susien erämaalaumaa suunnitellaan tapettavaksi saaliskateuden vuoksi. Akatemian saamien vinkkien mukaan alueen hirvet ovat käyneet vähiin luvattoman ja salassa tehdyn metsästyksen vuoksi. Journalistisesti katsottuna väitteessä on muutamakin kyseenalainen kohta lähtien siitä, että yksikään Suomen virallisesta erämaa-alueesta ei sijaitse muualla kuin Lapissa.

Samanlaisia virheellisiä olettamuksia suoltavat esiin metsästäjät uskoessaan vastapuolen asuvan aina kaupungissa ja olevan onnellisen tietämätön siitä, miten liha kaupan hyllylle saapuu. Kuitenkin olisin mieluummin typerä mistään mitään ymmärtämätön ämmä kuin tappokiimainen empatiakyvytön paholainen, jolla ei oikeastaan pitäisi olla oikeutta elää. Ymmärrät varmaan eron?

Passikaverini Markku kaatoi saarijahdista saaliiksi saadun hirvilehmän. Kysyn Markulta, miettiikö hän koskaan ampuessaan tappavansa jotakin.

– En mieti. Mutta jotkut sanovat, että kun vasoja kaadetaan, niin emä jää lähistölle huutelemaan. Se kuulostaa varmasti kurjalta.

Luonnonvaraisilla saaliseläimillä sanotaan olevan käytännöllinen suhtautuminen jälkeläisen kuolemiseen. Ne surevat, mutta eivät liian pitkään, sillä se olisi vaarallista muiden jälkeläisten ja sen itsensä kannalta.

Metsästystä voi harrastaa tai olla harrastamatta. Sitä voi kannattaa ja olla harrastamatta, tai sitä voi vastustaa. Teki niin tai näin, mielipiteen tulisi pohjautua faktoihin.

EI TULLUT minusta hirvijahdissa eikä tätä artikkelia kirjoittaessa Eläinoikeusakatemian jäsen. Sitä hetkeä, kun passiin juossut hirvi saa luodin sisäänsä voi kutsua tappamiseksi tai kaatamiseksi. Jonkun jälkeläinen se oli, tai voi sitä kutsua lapseksikin, vaikka olikin täysikasvuinen ja itsenäisesti liikkui. Suolistus, voimaa vaativat keinot ruhoa käsiteltäessä sekä pilkkominen voidaan nähdä välttämättöminä toimenpiteinä, että eläimestä saadaan mahdollisimman suuri osa hyödynnettyä. Tai voi se olla brutaalia elollisen häpäisyä. Ei se kaunista ole, ja hajukin ällöttää.

Metsästystä voi harrastaa tai olla harrastamatta. Sitä voi kannattaa tai vastustaa. Teki niin tai näin, mielipiteen tulisi pohjautua faktoihin. Virallisten tahojen lukuihin ja laskelmiin. Niihin käytäntöihin, mitä metsästäessä noudatetaan. Olisi hyvä kuulla jahtipäällikön käsky siitä, kuinka tuottoisimpia yksilöitä ei kaadeta. Nähdä, miten saalistamiseen ja sen käsittelyyn liittyvä tieto ja kädentaito siirtyvät vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille. Kokea kaikki se työ, mitä tehdään puitteiden kunnossa pitämiseksi, koirien treenaamiseksi ja taitojen ylläpitämiseksi. Laskea ne eurot, joita tarvitaan, jotta metsästys onnistuu ja on turvallista olosuhteista huolimatta. Ymmärtää seuraukset, jotka aiheutuisi, jos toimittaisiin toisin.

Vasta sen jälkeen on valmis muodostamaan mielipiteensä ja kertomaan siitä ääneen.