TULEVANA VIIKONLOPPUNA juhlimme kotona kahden pienen tytön syntymäpäiviä. Ei ollut vaikeaa muistella, mitä itse tuon ikäisenä toivoin lahjaksi. Useimpien pikkutyttöjen klassikkotoive oli tuolloin ja taitaa yhä edelleenkin olla oma poni. Tontillamme on lasten syntymän jälkeen vieraillut omia ja lainaponeja niin taajaan, että luultavasti muksuilla tästä unelmien lahjasta on jo hohto kadonnut. Kenties olenkin itse tarrautunut tähän toteutumattomaan lapsuuden haaveeseen melkein pakkomielteisesti.
Koska olen järkevä aikuinen, ostin muutama vuosi sitten itselleni syntymäpäivälahjaksi ponin sijaan suomenhevosen. Nyt reippaasta lapsihevosesta on kasvanut mainio ratsun alku, joka kuljettaa allekirjoittanutta epäröimättä pitkin Kuhmoisten metsäteitä. Huomaan tehneeni elämäni kaupat. Omia hevosia lähes 30 vuotta omistaneena en voi kuin ihmetellä, miksi en aikaisemmin ymmärtänyt tämän rodun hienoutta.
Ymmärrän, ettei kaikilla ole mahdollisuutta hankkia itselleen omaa hevosta. Ainakaan sellaista ei hevillä hyväksytä rivitalon ruohoalueelle tai kerrostalon häkkivarastoon. Jos kuitenkin itseni tavoin olet päätynyt maaseudulle ja hevosihmisen veri kuohuu sakeana suonissasi, kuulet varmasti mielelläsi vedenpitävät perustelut sille, miksi jokaisen hevosihmisen tulisi hankkia oma suomenhevonen.
Suomenhevonen on hyvä kuuntelija. Voit kertoa huolesi ja salaisuutesi, eikä toinen taatusti lavertele juttujasi eteenpäin. Suomenhevosen rinnalla historiasta viehtyvä kansalainen myös tuntee olevansa osa suurta tarinaa. Sotavuosina valtio vei noin 70 000 hevosta rintamalle. Minunkin hevoseni esi-isät ovat värjötelleet pakkasissa, kiskoneet tarvikkeita ja tykkejä yli jäisten tienoiden ja tuoneet haavoittuneita joukkosidontapaikoille. Suomenhevonen on peloton, mutta herkkä yksilö. Puoliveristen lajitovereidensa tavoin se ei ehkä kavahda muovipussia tai postilaatikkoa, mutta vääränlaisen kohtelun suomenhevonen muistaa lopun ikänsä.
Päivittäiset ruumiinharjoitteet hoituvat heinäpaaleja ja kuraisia loimia nostellessa. Jos olet raviurheilun ystävä, voi hevosesi jopa elättää perheesi. Ratsuihmisetkin pääsevät silloin tällöin ripustamaan ruusukkeen seinälle, mutta päivätyö kannattaa ehdottomasti pyrkiä pitämään. Hevosesi luultavasti ei syö sinua perikatoon. Rahat kuluvat hierontoihin, kiropraktikoihin, varusteisiin, klinikkamaksuihin tai kengityksiin.
Ja kun kaikki aika ja liikenevä irtoraha on sijoitettu liinaharjaiseen ystävääsi, et enää edes jaksaisi raahautua yökerhoon tai tuijottaa Netflixiä. Aamukuudelta ruskeasilmäinen sotaratsusi katsoo sinua vakavana suoraan silmiin, kuin sanoen: ”Tästäkin päivästä kyllä selvitään.”
Suomenhevonen sopii myös maisemaan. Joskus näen, kuinka ihmiset pysähtyvät laitumen reunaan etsiytyneen hevoseni äärelle. Moni hymyilee, saa ehkä sipaista samettista turpaa tai vaihtaa pari höpsöä sanaa. Ja kun ilta-aurinko muuttaa hevoseni tummaksi silhuetiksi pellon laitaan, en tahdo saada siitä silmiäni irti. Mikään ei ole ulkomuodoltaan yhtä aikaa niin eleganttia ja juurevaa kuin suomenhevonen.
Yle uutisoi hiljattain, että jo kolmena vuonna peräkkäin suomenhevosvarsoja on syntynyt alle tuhat, mitä pidetään rodun terveyden ja geneettisen monipuolisuuden kannalta kriittisenä määränä. Jos siis pohdit hevosen hankkimista, kannustan harkitsemaan kaviokaveriksi aitoa ja alkuperäistä suomenhevosta. Et pety, vaan tulet kokemaan kaikkien tunteiden kirjon.
Kauan eläköön suomenhevonen, sekä tietenkin myös lapsuuden haave, kansallisaarteemme lakisääteiseksi lajitoveriksi aivan perustellusti hankittu seuraponi!
Miila Pitkäranta
